Pitkästä aikaa täällä taas. Mitä mulle kuuluu?
Mulle kuuluu hyvää. Olen hengissä, vaikka olin varma, että kuolisin taannoin sairastamaani flunssaan. En myöskään kuollut koulutehtävien takia, vaikka alkuun näytti hyvinkin todennäköiseltä, etten tule selviämään niiden tekemisestä. Voi toki olla, että tehtävien viimeistely jää jälleen kerran sinne koulupäiviä edeltävään iltaan, mutta minkäs koira karvoilleen mahtaa, vai miten sitä sanotaan?
Eikös niin, että jos nainen saa päättää, että haluaako hän naistenpäiväksi kukkia vai pupulakanat, niin hän tottakai valitsee pupulakanat? Ai ei vai? Täytyy ilmeisesti todella alkaa ryhdistäytyä, jos haluan joku päivä kasvaa pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi. Iän mukaan sitä olenkin, mutta minkään muun merkin mukaan en edes lähellä.
Olen, enkä varmasti ainoana, todella innoissani keväästä. Lumet sulaa, ilmat lämpenee ja talvitakinkin saa kohta pakata pahvilaatikkoon odottelemaan ensi talvea. Kengät saa vaihtaa kevyempiin, aurinko alkaa oikeasti lämmittämään ja herääminen on aamuisin niin paljon helpompaa, kun auringonvalo tulvii ikkunoista sisään ja paistaa suoraan kasvoihin niin, ettet saisi nukuttua vaikka haluaisitkin.
Tiedättekö mitä tapahtuu keväällä (sama tapahtuu myös syksyisin), kun asutte samassa taloudessa auton omistavan mieshenkilön kanssa? En tiedä, onko tälle ilmiölle olemassa mitään lääketieteellistä termiä, mutta sen pääasiallinen oire on se, että kaikki keskustelut pyörivät yhden ja saman aiheen ympärillä; auton renkaiden vaihto. Milloin ne kesärenkaat nyt sitten vaihdettaisiin autoon? Pitäisikö sittenkin hankkia uudet kesärenkaat, vanhoissa alkaa pinta olemaan aika kulunut? Pitäisikö uudet talvirenkaatkin hommata, kun sais halvalla nyt? Missähän ne renkaat vaihtais? Ne pitäis saada pestyäkin samalla.
Kyllä, mua kiinnostaa kuunnella mun paremman puoliskon juttuja ja tykkään keskustella hänen kanssaan, mutta harvemmin osaan liittyä näihin autokeskusteluihin mitenkään. Enkä osaa olla samalla mielenkiinnolla mukana keskustelussa kuin ensimmäisellä kerralla, kun sitä käydään kymmenettä kertaa saman päivän aikana. Onhan se ihailtavaa, miten suurella intohimolla nuo miehet suhtautuu tähän jokakeväiseen -ja syksyiseen yhteiseen ajanvietteeseen autojensa kanssa, mutta kyllä mä sanon, että olispa ne renkaat vaihdettu jo. Sitten saa taas hetken olla kuulematta siitä aiheesta.
Ollaan menossa pääsiäiseksi Etelä-Pohjanmaalle. En mä osaa kuvitella pääsiäistä ilman perhettä, kokkoa ja kokolla nähtäviä aina niin tyylikkäitä asukokonaisuuksia. Muutenkin kiva mennä kotiin, ei niitä ihmisiä kuitenkaan niin usein nää.
Kyllä sen vaan huomaa välillä, että olisi se helpompaa, jos asuisi edelleen lähellä kaikkia tuttuja, kuten silloin ennen. Tarttisin mummon apua mun viherkasvin kanssa, jonka äitini kaltaisena viherpeukalona olen ehkä onnistunut tappamaan. Monesti kaipaa sitä, kun äiti laittoi mulle ruuan, eikä tarvinnut itse alkaa kokkaamaan. Haluaisin nähdä mun kavereita useammin. Pikkuveljeä ei pysty kiusaamaan täältä käsin yhtä hyvin kuin kotona. En voi tuoda edes mun kania tänne, ja sitäkin on kamala ikävä, vaikka se sellainen ärripurri onkin välillä.
Mutta mä asun täällä, ja oon ihan onnellinen. Joskus vaan ikävöi sitä, kun istui aamu neljän jälkeen ihanan ystävänsä kanssa keittiön lattialla syöden heseateriaa, ja keskustellen jotain niin syvällistä, etten edes muista enää mitä se oli. Koska just silloin mikään ei stressannut, pelottanut tai ahdistanut. Just sillä hetkellä kukaan ei pakottanut miettimään tulevaisuutta, elettiin hetkessä. Silloin musta tuntui, että mä kuulun johonkin.
