Niin monta kertaa kuin ollaankin poikaystävän kanssa päivitelty meidän keittiön tasojen ja välitilalaattojen vanhanaikaisuutta ja meidän makuun epäsopivia värejä, niin käärittiin vihdoin hihat, ja korjattiin asia.
Kun kuitenkin vuokrakämpässä asutaan eikä rahaa ole jaella kuin roskaa, päädyttiin päällystämään nuo takaseinän laatat ja pöytäpinnat sisustamiseen tarkoitetuilla kontaktimuoveilla. Tottakai omin voimin tehtynä tuo muovien laitto oli melko vaativaa puuhaa. Kuitenkin tasojen ja välitilan vaihtaminen kokonaan olisi ollut sen verran kallista touhua, että kyllä tuo muovittaminen oli loppupeleissä vaatimansa työn ja tuskan väärti. Ja ainakin oma kädenjälki näkyy nyt keittiössä, kun erityisesti tuonne välitilaan jäi näkymään kohtia, joihin muovi ei halunnut asettua kunnolla ei sitten millään, heh.
Tältä siis näytti meidän keittiö ennen tuunausta. Kuten huomaatte, niin kyllähän nuo tasot ja laatat olivat aika vanhahtavat, eikä tuo sininen värikään oikein istunut meidän asuntoon. Itse inhosin noita tasoja myös sen takia, että niiden puhdistaminen oli kirjavan kuvionsa ansiosta hankalaa. Aina rätillä pyyhkiessä tuntui kohtia, joissa olisi jotain likaa, mutta kirjava kuvio kyllä maastoutti hyvin sen, missä kohtaa se likatäplä mahtoi sijaita.
Tältä näyttää meidän keittiö nykyään. Omasta mielestä lopputulos on todella paljon rauhallisempi edelliseen verrattuna. Keittiö myös näyttää enemmän tähän päivään päivitetyltä versiolta. Halusin ehdottomasti ruskean puuta muistuttavan pinnan keittiön tasoihin, ja pienen väännön jälkeen toinenkin osapuoli myöntyi ruskeaan väriin. Minä tietenkin tykkään lopputuloksesta, mutta kummallista on se, että ensin ruskeasta väristä vastaan hangoitellut mieshenkilökin on moneen kertaan todennut, että "kylläpä tästä tuli hieno". Sitä tapahtuu muutenkin edelleen, että kumpainenkin päivittelee aina keittiöön astuessaan, kuinka kivan näköistä siellä on. Kyllä sitä saa pienelläkin fiksauksella paljon aikaan.
Työpaikkojen myötä ollaan saatu pikku hiljaa totutella sellaiseen luksukseen, että välillä voi ostaa itselleen jotain ihan vain sen takia, että haluaa. Tietenkin siis myös asioita, joita tarvitsee, mutta jotka eivät ole sillä lailla välttämättömiä, että niitä olisi raaskinut pienillä tuloilla ostaa (nykyäänhän siis tienataan miljoonia kuten edellisestä lauseesta voi päätellä, not).
Itse luen noihin ei niin välttämättömiin asioihin meikit, koska en todellakaan meikkaa joka päivä. Tykkään silti laittautua, ja uusien hankintojen myötä olen oppinutkin jonkun verran enemmän meikkaamisesta. Tuo taito kun ei ole minulla ollut hanskassa oikein koskaan. Ennen mun meikkirutiini koostui lähinnä ripsivärin sutimisesta, mutta nyt olen ostanut jo niinkin kummallisen purnukan, kuin silmämeikin pohjustusaineen. 
Tässä postauksessa näkyvät meikkituotteet on ostettu Keskiseltä. Viimeisessä kuvassa näkyvät tilpehöörit taas on hankittu shoppailukierrokselta, jonka tarkoitus oli löytää monta kivaa ja monikäyttöistä vaatetta mun vaatekaappiin, mutta kas kummaa, yhdestäkään putiikista ei löytynyt mitään, mitä olisi tehnyt mieli kiikuttaa kassalle asti. En ymmärrä, miten sen kerran kun olisi oikeasti rahaa mukana ostoksien tekoa varten ja poikaystävä on hätistetty omien menojensa pariin, ettei tarvitse kuunnella marinaa ja tuskailua vaateliikkeissä pyörimisestä, niin kaupoilla ei ole tarjota mitään minulle mieleistä. Kai se on sitten sama homma kuin Sen Oikean löytämisen kanssa, että niitä täydellisiä vaatekappaleita ei löydy silloin kun tositarkoituksella etsii, vaan ne tulevat vastaan silloin, kun sitä vähiten odottaa. Eli kiireessä ja pankkitilin ammottaessa tyhjyyttään.
Mulla alkaa tänään työvuoro vasta kuudelta illalla, ja oon todella hämilläni tästä. En jotenkin osaa asennoitua siihen, että oon nyt tekemässä kaikkea sitä mitä normaalisti tekisin kotipäivinä, mutta kuitenkin täytyy illan mittaan vielä raahautua työpaikalle.
Muutenkin tuntuu, että olen tänään aivan muissa maailmoissa. Mulla oli siis eilen vapaapäivä, jota me vietettiin poikaystävän kanssa Helsingissä. Käytiin leffassa katsomassa Fifty shades darker ja jatkettiin siitä vielä syömään. Tykkäsin tuosta leffasta todella paljon, enkä tunnu pääsevän yli siitä. Olen vain kerran aiemmin käynyt katsomassa saman leffan kaksi kertaa putkeen, ja täytyy kyllä myöntää, että tuo eilinen elokuva oli sellainen, joka tekisi mieli käydä katsomassa toiseenkin otteeseen. Jotenkin se juoni, fiilis, musiikki ja ihan kaikki vaan tempaisi mukaansa niin, etten malta odottaa seuraavaa osaa.
Mä olen vähän sellainen ihminen, että jos jokin kolahtaa, niin se kolahtaa sitten oikein kunnolla. Näin on käynyt muun muassa Justin Bieberin, Pottereiden ja Nälkäpelien kohdalla, ja se on sitten ollut menoa kun näitä on kuunneltu, katsottu, luettu ja fanitettu aivan täysin palkein. Pelkään, että sama on käymässä taas, sillä oon kuunnellut tuon Fifty shades darkerin sountrackia nyt eilisen ja tämän päivän lähes non-stoppina, enkä aio ihan heti kyllästyä. En voi uskoa, etten ole lukenut kyseisiä kirjoja vielä, mutta kyllä tässä alkaa ihan tosissaan poltella, että pitäisikö vihdoin vaivautua hankkimaan se kirjastokortti.
Voi että mä olen nauttinut tuosta vihdoin maahan jääneestä lumikerroksesta ja pakkasesta. Monen kuulee valittavan kylmyydestä, mutta kyllä se vaan on niin, että kun kerran on talvi, niin annetaan sen olla sitä ihan kunnolla.
En varmasti ole ainut ihminen, joka rakastaa hitaita aamuja. Kun saa kaikessa rauhassa heräillä, eikä ole mihinkään kiire. Erityisesti pidän näissä aamuissa siitä, että aamupalaan ehtii ja viitsii nähdä vaivaa, eikä sitä tarvitse kiireessä hotkia, vaan aamiaisesta saa oikeasti nautiskella. Mulla on taipumusta siihen, etten oikein saa alas mitään syötävää hirveän aikaisina aamuina. En varmasti ole tämän vaivani kanssa yksin, mutta se on ajoittain todella inhottavaa, kun kuitenkin jotain pitäisi saada sisuksiin, mutta kaikki tuntuu vain pyrkivän ylöspäin. Siksi tämä kiireettömyys on myöskin mun mieleen, sillä aamupalan saa syödä omaan tahtiin silloin, kun siltä tuntuu.
Tämä aamu sattui muutenkin olemaan erittäin ihana, sillä sain herätä ikkunasta tulviviin auringonsäteisiin. Olen saanut unirytmini jokseenkin kohdilleen, enkä siksi nukkunut edes älyttömän pitkään, ja oli ihana huomata, että jo siihen aikaan aamusta oli niinkin valoisaa. Alkaa tuntua ihan keväältä jo. Sitä kohti!
Me ei todellakaan olla avokadon kanssa mitään vanhoja tuttuja, mutta se tuntuu olevan todella suosittu raaka-aine nykyään. Itsekin olen instagramissa ja blogeissa nähnyt avokadoa vaikka minkälaisissa herkullisen näköisissä annoksissa, ja vihdoin päätin uskaltautua itsekin maistamaan sitä. Senpä takia ostin viime kauppareissulla elämäni ensimmäisen avokadon, ja tänä aamuna testasin sitä leivän päällä. Täytyy myöntää, että kyllähän se toimii! En ehkä ymmärrä sen ympärillä käyvää hypetystä, mutta ehkä mullekin muodostuu jokin rakkaussuhde avokadon kanssa, kunhan ensin opettelen käyttämään sitä enemmän ruuanlaitossa.
Blogihiljaisuudesta voimme päätellä, että työt ja arki ovat alkaneet. Olen tosiaan tehnyt nyt pari viikkoa ihan ihka oikeita töitä. En oikein osaa kommentoida mun töistä mitään hyvää sen paremmin kuin huonoakaan, koska mulla on edelleen todella ristiriitaisia ajatuksia sen suhteen. Toisaalta olen todella onnellinen, että mulla ylipäätään on töitä, eikä tarvitse olla vaan kotona kaiken päivää. Mulla on tähän asti ollut tosi mukavia työkavereita, mikä on sekin todella kiva juttu. Toisaalta oon todella turhautunut ja stressaantunut, koska musta tuntuu, etten vieläkään osaa tehdä oikeastaan yhtään mitään töissä. Pelkään koko ajan, että teen jotain väärin, mistä sitten kärsii kaikkien muidenkin työnteko. Välillä tuntuu, että mä vaan lopetan, mä en pysty tähän. Näinä hetkinä on kuitenkin muistettava, että kaikki me ollaan joskus oltu alottelijoita, ja koettu aivan samaisia tuntemuksia. Eikä mun ylpeys anna periksi lopettaa, en mä ole niin heikko. Kyllä mä selviän. Päivä kerrallaan.
Mulla on taipumusta siihen, että mun mieltä vaivaavat asiat tulee mun uniin. Niin tälläkin kertaa, koska en edes tiedä montako patonkia oon tehnyt valmiiksi mun unissa. Herään myös välillä tunteeseen, että tiskillä on jäätävä jono, ja mä yritän kovalla tohinalla saada asiakkaiden leipiä valmiiksi. Kivi tippuu sydämeltä joka kerta, kun tajuan, että olenkin oikeasti omassa sängyssä nukkumassa. Välillä kuitenkin tuntuu, että olen tulossa hulluksi, kun en edes öisin saa rauhaa tosta työstä.
Uskon kuitenkin, että tämä ongelma tulee helpottumaan sen myötä, kun rutinoidun kunnolla tuohon työhön, ja opin tekemään kaikki asiat oikeaoppisesti ja itseeni luottaen.
Työnteon myötä olen oppinut todella arvostamaan pieniä asioita, kuten esimerkiksi ruuanlaittoa. On ihanaa, kun vapailla ehtii kaikessa rauhassa uppoutua keittiössä hääräämiseen. Arkena ruuanlaitto on hyvä tapa elää hetkessä, ja unohtaa työasiat edes hetkeksi. Lisäksi urheilu on sellainen asia, joka pitää pään kasassa ja tuo tietynlaista hyvää oloa ja jaksamista arkeen.
Myös pienet hetket rakkaan kanssa sohvalla, yhdessä syöden tai iltaisin ennen nukahtamista jutellen, ovat itselleni äärettömän tärkeitä, ja saavat jaksamaan. Molempien ollessa työttömänä meillä oli todella paljon kahdenkeskistä aikaa, mikä oli todella mukavaa, mutta välillä kaipasi myös todella kovasti sitä omaa aikaa. Tällä hetkellä meillä on molemmilla sopivasti aikaa puuhailla omia juttujamme. Yhdessäoloa on alkanut arvostaa ihan eri tavalla kuin ennen.
Jottei ihan hukkuisi pelkkään arkeen ja rutiiniin, on mukava tietää, että tulossa on vähän spesiaalimpia juttujakin. Aiotaan käydä leffassa, päästään näkemään Harry Potter-konsertti ja lähdetään lomailemaan Vuokattiin. Myös ensi kesälle on jo tehty suunnitelmia Tampereen reissun muodossa. Niin kivaa kun meillä viimeksi oli Tampereella tällä meidän sukulaisporukalla, niin en malta odottaa mitä tämän kesäinen visiitti tuo tullessaan.
