Koska mä olen just semmonen. Kyllä mä muutoksista tykkään, uusi hiustyyli tai vieraaseen maahan meno ei tuota tuskaa. Mutta sanotaan että vaikkapa uusi koulu tai uudet ihmiset saa mut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Mitä jos teen tai sanon jotain väärin, jos en osaakaan toimia kuten uudessa tilanteessa tulisi? Panikoin aina liikaa, välillä todella turhistakin asioista, ja oon kaikkein eniten mukavuusalueellani, kun olen tilanteessa, missä tiedän miten minun tulee toimia.
Tästä syystä ensimmäinen päivä uudessa koulussa jännitti mua ihan tuskallisen paljon, olin ihan hermoraunio sinä aamuna. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin, mun luokassa oli mukavia ihmisiä, vaikkakin tunsin itseni niin lapseksi siellä, koska lähes kaikki olivat aika paljonkin mua vanhempia. Ekoina päivinä kuunneltiin ammattilaisten kertovan mitä valokuvaus oikeastaan pitää sisällään ja saatiin pari kotitehtävää, jotka ovat mulla hieman liian pahasti työn alla vielä. Hups.
Tässä nyt oli tiivistetty tarina kaikille, joita kiinnosti, miten mulla sujui koulun aloittaminen.
Kaikilla meillä on paikkoja ja ihmisiä, joita yritämme vältellä parhaamme mukaan, sillä näissä paikoissa oleminen tai näiden ihmisten kohtaaminen on vain liian epämukavaa. Mulla nämä paikat ovat yleensä olleet juuri niitä, missä on liikaa mulle vieraita ihmisiä, joiden kanssa kuitenkin pitäisi olla tekemisissä ja tulla toimeen. Koti on sitten aina ollut se paikka, jossa voi olla kaikkein vapautunein ja oma itsensä. Mutta entä jos yhtäkkiä käykin niin, että siitä kodista tulee se paikka, mitä vältellään?
Mulla on tottakai nyt uusi koti Espoossa poikaystävän kanssa, ja itseasiassa tämä tuntuukin nykyään enemmän kodilta kuin mikään muu. Mutta nyt puhutaan nimenomaan siitä kodista, mikä mulla on lakeuksilla.
Niin mikä koti? Erittäin hyvä kysymys, sillä en tiedä osaanko enää itsekään vastata tuohon. On se vähän hankalaa lähteä kotiin käymään, kun ei tiedä mitä se käsite nykyään tarkoittaa, eikä ole edes varma ketä siellä "kotona" nykyään asuu. Kyllähän mä tiedän, että mulle on aina paikka joka ikisen ihanan sukulaisen luona, muttei se kuitenkaan ole ihan sama asia, kuin mennä siihen taloon, jossa on kasvanut.
"Koska te ootte tänne päin tulossa?", ne kysyy. Mä vastaan, etten mä tiedä, mikä oikeasti onkin totta. On niin vaikea lähteä vuorotyöläisen kanssa mihinkään, ja sitten mun harvat koulupäivät osuu juuri poikaystävän vapaapäiville. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin en mä ole varma haluankokaan mä tietää milloin ollaan menossa sinne päin. Tietenkin mä haluan nähdä sukulaisia ja ystäviä, koska mulla on kamala ikävä kaikkia Nelliä myöten, ja musta on kamalaa ajatella, että mun suloiset pienet serkut ei ehkä opi edes tuntemaan mua kunnolla, kun ne ei näe mua koskaan. Mutta se kotiin meno on nykyään niin raskasta, eikä mulla ole yhtä hyvä olla siellä kuin ennen. Mä en nykyään tiedä kenelle mä uskallan edes puhua, kun mitä ikinä sanookaan, niin sen saa hetken perästä kuulla toiselta suunnalta, hitusen muunneltuna niin, että siitä on joku saanut syyn loukkaantua tai muuten vaan pahoittaa mielensä.
Mulle sanotaan, että mulla on oikeus itkeä ja olla surullinen, vihainen, pettynyt. Ihan mitä tahansa. Mutta ei mulla ole. Mä kestän kaiken, otan vastaan ihan kaiken mitä tulee ja pysyn vahvana, koska en mä voi hajota silloin kun kaikki muut on jo valmiiksi säröilemässä. Mun täytyy yrittää pitää se kaikki kasassa. Ja sitten mä tuun takaisin kotiin, meidän kotiin, missä mulla on hyvä olla ihmisen kanssa, jota ilman mä en selviäisi tästä kaikesta. Mä tulen kotiin, ja leikin että kaikki on hyvin. Koska kun mä oon täällä, niin eihän sitä kaikkea tapahdu, mikä kotipuolessa on kaatanut kaiken katolleen. Laitan Antti Tuiskun soimaan ja "harmi kun en kuule sanaakaan". Oon täällä turvassa siltä kaikelta, enkä välttämättä uskalla enää lähteä pois.
Kyllä mä tiedän, että mua rakastetaan, ja mut halutaan kotiin niin usein kuin se vaan on mahdollista. Mutta mä toivoisin, että kotiin olisi kiva mennä. Ymmärrän, ettei se koskaan tule olemaan sama, millaisena se jäi mun mieleen, kun lähdin sieltä tavaroineni. Mutta se voisi silti olla hauskaa, jotain mitä mä odottaisin innolla, enkä epävarmuudella. Mä en halua tulla käytetyksi aseena ketään vastaan, enkä toimia minkään sortin kirjekyyhkynä. Haluaisin vaan olla lapsi vanhemmilleni, vaikka he asuisivatkin eri osoitteissa. En mä ole mikään palkinto, mistä täytyy taistella verenmaku suussa. Mä olen kummankin yhtä paljon, mä tykkään kummastakin yhtä paljon.
Tää maailma on niin vihaan kyllästynyt. Ja minä kans.
En ole varma, olisko mun sittenkin pitänyt kirjoittaa tämä vain itselleni päiväkirjaan, mutta koska unohdin saamani kirjan kummieni luo, josta se on edelleen matkustanut Pohjanmaalle, niin kirjoitin tämän nyt tänne. En kenenkään kiusaksi, enkä mistään muustakaan syystä kuin vaan siitä, että tämä on täällä itseäni varten. Ja yhdeksi eläväksi todisteeksi siitä, että vaikka hymyilen ja vaikutan tavalliselta, saattaa pinnan alla kuohua. En varmasti ole ainut.
