Näytetään tekstit, joissa on tunniste Syvällinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Syvällinen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. syyskuuta 2018

Itseä etsimässä

IMG_1379 IMG_1330 IMG_1355 Vähän syystunnelmia kuvien kautta. Olin ajatellut kuviin hienoa syksyn lehtien väriloistoa, mutta ilmeisesti ainakin kyseisessä lokaatiossa oli sille liian aikaista. Eipä se loppujen lopuksi haitannut, sillä saatiin siitä huolimatta kiva tunnelma näihin kuviin. Mikä on suoranainen ihme, sillä itse en ole parhaimmillani kameran tuolla puolen, eikä poikaystävä sen takana, ainakaan henkilökuvauksessa. Tiimityöllä voittoon. IMG_1404 IMG_1336 IMG_1374 IMG_1469 Syksy on tuonut mukanaan tietoisuuden siitä, että kouluun hakeminen olisi taas ajankohtaista. Hakea mä aion, mutta aiemmat pettymykset kolkuttelevat takaraivossa. Täytyisi saada raavittua motivaation rippeitä kasaan, että olisi tälläkin kertaa edes jotain mahdollisuuksia. Vähän lohtua antaa se, että sattumalta koulutuksia erittäin avoimin mielin selaillessani löysin yhden paikan, joka jotenkin kolahti heti. Tuli semmonen kotoisa olo, että okei, tämä voisi olla se mitä mä oon yrittänyt löytää. Haku kyseiseen paikkaan on kuitenkin vasta keväällä, joten annan ajatuksen muhia sinne saakka, ja katsotaan mihin elämä tällä välin kuljettaa. IMG_1341 IMG_1419 IMG_1475 Koulupaikan ja ammatinvalinnan ohella on tullut mietittyä montaa muutakin suurempaa kysymystä, ja sitä, että kuka mä oikein olen ja minne olen menossa. Isoja kysymyksiähän ne on, eikä niihin todellakaan ole helppoa löytää vastauksia. Noiden asioiden kohtaaminen on toisaalta pelottavaa, mutta loppujen lopuksi olen kokenut sen myös helpottavana, että niitä on todella pysähtynyt miettimään. Enemmän tai vähemmän ne kuitenkin pyörivät taustameluna mielessä, mutta niiden kohtaaminen ja käsittely tekee niistä vähän pienemmän mörön.
      Monissa näissä asioissa vastaus ei ole tullut eteen heti, mutta olen työstänyt sitä sitten sen kautta, että mitä en ainakaan halua elämältä ja sen osa-alueilta. Siihen on jotenkin paljon helpompi vastata. Ja vaikkei kaikki vieläkään ole ihan selvää, niin en pelkää tulevaa tai muutosta niin paljon. Ymmärrän myös sen, että monesti muutoksen eteen on tehtävä itse töitä ja otettava se ratkaiseva askel, eikä jäädä toivomaan parasta tai odottaa muiden tekevän päätöksiä puolestani. Jotkut asiat tapahtuvat omalla painollaan kun on niiden aika, toisinaan on potkittava vauhtia itse, että pääsee sinne minne tahtoo. Lopulta elämän isot valinnat on vaan uskalluksesta kiinni. Mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua?

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Elämäni biisit

Olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni tätä postausideaa, mutta vasta nyt pääsen toteutusvaiheeseen asti. Tarkoitus olisi siis tarkastella muutamia mulle tärkeitä tai mun elämää koskettaneita kappaleita.
     Musiikki on mulle todella merkityksellinen asia, enkä voisi elää ilman sitä. Musiikki kuuluu mun elämässä autoiluun, täyttämään hiljaisuutta mun ollessa yksin kotona, meikkaamisen ja vaatekriisien taustalle, illanviettoihin sekä korostamaan erilaisia läpikäymiäni tunnetiloja. Paljon musiikkia kuuntelevana ihmisenä mulla on todella paljon lempparibiisejä, joista tykkään niiden sanoman tai sitten ihan vaan yleisen olemuksen ja niistä välittyvän fiiliksen takia. Tähän postaukseen yritin kuitenkin valita sellaisia kappaleita, jotka todella merkitsee mulle jotain ylitse muiden, ja joihin liittyy voimakkaita muistoja.

Elefantin paino - Ellinoora Tämä biisi meni tunteisiin heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Itkin tätä kuunnellessa, sillä tässä kappaleessa tiivistyi kaikki se, mitä mä olisin halunnut sanoa mun äidille silloin, kun mun vanhempien ero oli vielä kipeimmillään meidän kaikkien mielessä. Itkin, koska kappaleen sanoma oli niin kaunis, mutta tunsin myös pettymystä itseeni, kun en ollut osannut olla äidin tukena paremmin. Nykyään tämä kappale herättää edelleen surunsekaisia tuntemuksia, mutta enemmän tällä kappaleella on minuun voimaannuttava vaikutus.

Angels are calling - Ari Koivunen Olin aikoinaan melkoinen Ari Koivusen fani, ja tämä kappale oli yksi suosikeistani hänen esikoislevyllään. Mieleen tämä kappale kuitenkin jäi, kun se silloin vuosia sitten alkoi soimaan auton radiossa meidän ollessa perheen kanssa matkalla katsomaan mummuani sairaalaan. Mummulla oli jokin aika sitten todettu syöpä, joka myöhempien tutkimusten mukaan oli levinnyt jo useampaankin paikkaan. Tämän kappaleen alkaessa soida autossa tuli minulle tunne, ettei mummu tule selviämään tästä sairaudesta. Vielä tänä päivänäkään en ole pystynyt kuuntelemaan kyseistä kappaletta vuodattamatta yhtäkään kyyneltä, ja aina sen soidessa muistelen mummua, enkä voi vieläkään hyväksyä sitä, että hän joutui lähtemään niin aikaisin.

Suojaan kaikelta - Lauri Tähkä & Elonkerjuu Mun veljien ja serkkupojan kanssa astuttiin suuriin saappaisiin, ja tekeydyttiin kyseiseksi bändiksi mun tädin ja hänen miehensä häiden ohjelmanumeroa varten. Solistina meidän kokoonpanossa toimi näiden nimenomaisten häiden sulhanen. Suojaan kaikelta raikasi niin että sitä ei unohda yleisö, mutta emme myöskään me esiintyjät itse. Niin paljon kuin tuo esiintyminen jännitti (olihan yleisössä muun muassa silloinen matematiikanopettajani), on se yksi hauskimmista ja ikimuistoisimmista hetkistä elämässäni. IMG_1046

Blaablaa - Antti Tuisku Suurena Antti Tuisku -fanina halusin tälle listalle jonkin hänen kappaleistaan. Moni niistä on minulle merkityksellinen ja rakas, mutta tämä yksi on ylitse muiden. Tämä on voimabiisi, joka vetää minut pinnalle epävarmuuksieni syövereistä. Tämä on se biisi, joka sai minut löytämään suuren palasen kauan kadoksissa ollutta itsevarmuuttani.
     Pienen kylän kasvattina sitä joutuu helposti silmätikuksi ja muiden arvostelun kohteeksi. Monesti vain, koska ihmisillä on tylsää, eivätkä he keksi mitään muiden ihmisten lynkkaamista kehittävämpää puuhaa. Tämän kappaleen avulla pääsin pois suojakuorestani ja uskallan olla täysin oma itseni, miettimättä muiden mielipiteitä. Ainakin suurimman osan aikaa. Koska loppujen lopuksi, kuinka paljon muutaman ihmisen mielipide sinusta vaikuttaa? Entäpä jos kaikki loput tästä ihmismassasta arvostavat sinua ja sitä että uskallat rokata omaa tyyliäsi rohkeasti täysin omana itsenäsi? Toisinaan tästä täytyy muistuttaa itseään, mutta uskokaa pois, sen tiedostaminen tekee elämästä monin verroin helpompaa ja nautittavampaa.

Beibi - Haloo Helsinki! Tämä biisi soi autossa, kun ajoimme pari vuotta takaperin keskustan rautatieasemalta Espooseen päin mun poikaystävän kanssa. Tuolloin hän oli siis minulle vain nettituttu, jota näin kasvotusten vasta toista kertaa elämässäni, mutta jota kohtaan hiljalleen olin huomannut tuntevani muutakin kuin vain kaverillisia tunteita. Joka kerta tämän biisin kuullessani muistan elävästi sen jännityksen mikä mulla oli ylipäätään tuosta koko tilanteesta ja edessä olevasta viikonlopusta, mutta myös siitä hullun kovasta vauhdista ja rajusta ajotyylistä. Muistan kuinka yitin salaa saada penkin laidoista tai ihan mistä tahansa kiinni, kun kiidettiin halki Helsingin keskustan omasta mielestäni aivan liian lujaa ja liian läheltä muiden kalliita autoja. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Ajotyyli on edelleen sama, mutta olen kai jo niin tottunut siihen, ettei enää tarvitse roikkua pelkääjän kahvassa kiinni. Ainakaan ihan koko aikaa.

Eteen ja ylös - Elastinen Tätä kuunnellessani mulle tulee aina mun kaksosveli mieleen, ja ensimmäinen kerta kun tämän kappaleen kuulin, taisi olla juurikin hänen autonsa takapenkillä istuessa. Hän on se, joka pitää mut ajantasalla tämän hetken kuumimmista hiteistä ja etenkin uusista, vasta hiteiksi nousemassa olevista kipaleista. Hänen ansiostaan löysin myös tämän kyseisen kappaleen, josta on sanomansa takia tullut mulle todella tärkeä. Aikoinaan tuli luukutettua tätä todella paljon.
    Tähän biisiin liittyen muistuu mieleeni aina myös se ilta, kun oltiin Seinäjoella juhlistamassa mun kirjoitusten päättymistä ja muuten vaan viettämässä aikaa hyvällä porukalla. Jussi kertoi käyneensä toivomassa jotain biisiä mulle, mutta vaikka kuinka odoteltiin, ei tuo kappale alkanut soimaan. Onneksi ei lähdetty ennen pilkkua, sillä juuri ennen viimeistä hidasta tuo toivomusbiisi kajahti ilmoille. Yllätys yllätys, oli myös Jussi huomannut minun pitävän tästä biisistä, ja oli siksi toivonut juuri sitä. Ei sitä voi kuin hymyillä muistellessaan, kuinka me kahden mun elämän tärkeimmän miehen kanssa vedettiin laulaen ja tanssien tuo kappale niin, ettei muille tanssilattialla olleille jäänyt mitään epäselväksi.

My heart will go on - Celine Dion Mun läheiset tietää varmasti todella hyvin Titanic -elokuvan olevan mulle tärkeä. Se on tullut katsottua kymmeniä kertoja läpi, joka kerta enemmän tai vähemmän kyynelehtien. Siksi listalleni pääsee tottakai kyseisen elokuvan tunnuskappale. Sittemmin tätä on tullut tansittua baari-iltojen päätteeksi viimeisenä hitaana niin moneen otteeseen, että tästä on tullut myös yksi "meidän biiseistä".
IMG_1010
Mahdollisuus - Samuli Edelmann Tästä kappaleesta olen tainnut kertoa jo aikaisemminkin. Mulle ja äidille tärkeä biisi, joka yllättäen soitettiin myös mun ylioppilasjuhlassa keväällä 2015. Siinä oli tekeminen, ettei sotkisi tuona aamuna vaivalla väkerrettyjä silmämeikkejä.

Titanium - Sia Tykkään tämän kappaleen sanoituksesta, mutta listalle tämä on päässyt, sillä tämä tuo mieleeni muistoja yläasteaikaisesta kaveriporukastani. Meillä oli tapana kokoontua yökyläilemään yhden meidän porukan tytön kotiin, ja siellä sitten keksittiin aina kaikkea, enemmän tai vähemmän hullua ja hauskaa, tekemistä. Eräällä kerralla oli sitten vuorossa karaokelaulantaa, jossa tämä kappale vedettiin useampaan otteeseen. Tämähän ei siis ole helpoimmasta päästä biisejä laulaa, joten voitte vain kuvitella, mitä sulosointuja meidän tyttöporukasta lähti. Muttei tarkoitus ollutkaan laulaa kauniisti, vaan pitää hauskaa. Ja siinä me kyllä mielestäni onnistuttiin.

Fairytale gone bad - Sunrise Avenue Tämä on ihan mun suosikki jo vuosien takaa, nykyään kuitenkin eri syistä kuin alunperin. Pikkutyttönä ihastuin tähän biisiin lähinnä siksi, että kuuntelin sitä television musiikkikanavalta, ja siinä musiikkivideota katsellessani silmäni osuivat bändin melko mukavannäköiseen solistiin. Sitä toki tuo kyseinen solisti on tänäkin päivänä, mutta aikuistuttuani ja englantia opiskelleena ymmärsin vihdoin myös kappaleen sanoman.
    Kaikissa perheissä on omat ongelmansa, mutta kuulin yläasteaikoina mun kavereilta aina sitä, kuinka meillä on niin ihanan täydellinen perhe. Vanhemmat oli yhdessä, kiva omakotitalo, lapsina sekä tyttöjä että poikia. Oikea kiiltokuva. Ehkä se näyttikin siltä, ehkä se joskus jopa oli sitä. Mutta kun jokin nakertaa pikkuhiljaa sisältä, niin siitä jää lopulta jäljelle vain kuori, kulissit. Lopussa me oltiin kaikki ihan rikki, ja kyllähän se oli melkoinen fairytale gone bad. Enää en usko satuihin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Katastrofin anatomia

Onko siellä ruudun toisella puolella henkilöitä, jotka ovat katsoneet tv-sarjaa nimeltä Katastrofin anatomia? Itse ajattelin nähdessäni kyseisen sarjan mainoksen ensimmäistä kertaa, että kylläpä vaikuttaa mielenkiintoiselta. En vedä takaisin tuota lausuntoa, sillä kyllä, onhan tuo ohjelma todella mielenkiintoinen kaikista esittelemistään kamalista tapahtumista huolimatta. Mielenkiintoista on kuitenkin myös se, että vaikka suurin osa ohjelmassa esitetyistä tapahtumista ja onnettomuuksista ei mitenkään henkilökohtaisesti ole koskettanut itseäni enkä niissä ole ollut osallisena, ovat ne sarjaa seuratessani yhtäkkiä koskettaneet todella syvästikin.
      Itse en mielelläni seuraa uutisia kuin sen verran, että olen ajankohtaisista asioista ja tapahtumista perillä. Toisaalta, koska minua ei oikeastaan kiinnosta, mutta enimmäkseen koska tiedän, että maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa ja hirveyksiä, joille en vain yksinkertaisesti voi yhtään mitään. Se, että jätän uutiset lukematta ei tietenkään poista noita kamalia tapahtumia maailmasta, mutta säästän itseäni mielipahalta ja avuttomuuden tunteelta tällä tavoin. Tämän takia moni ohjelmassa tarkkailun alla oleva onnettomuus on ollut itselleni vain etäisesti tuttu tai sellainen josta olen kyllä kuullut, mutta en ole sen syvemmin perehtynyt niihin aikanaan.
     Toisaalta se tuntuu jotenkin väärältä, että noita tapahtumia esitellään televisiossa kaikelle kansalle, ovathan ne varmasti monelle asianomaiselle edelleen kipeitä ja arkoja aiheita. Koska ohjelmassa kuitenkin on mukana monia näitä nimenomaisia onnettomuuksissa jollain tapaa osallisena olleita, olen itse yrittänyt ajatella asian niin, että tuosta ohjelmasta ja tapahtumien uudelleen purkamisesta on loppujen lopuksi ollut monelle näistä ihmisistä paljon apuakin. On lohduttavaa nähdä, että tällaisissa hirveissä tapahtumissa osallisena olleet ihmiset ovat niinkin rohkeita ja vahvoja, että pystyvät, uskaltavat ja ovat ennen kaikkea itse halunneet puhua näistä aiheista näin isolle yleisölle. IMG_1540
Itse henkilökohtaisesti pelkäsin eniten  katsoa Jokelan kouluammuskelusta kertovaa jaksoa. Se tietenkin kosketti aivan jokaista oppilasta ympäri Suomen, sillä sellaista ei meidän maassamme ollut ennen tapahtunut ja ensimmäistä kertaa kouluun yhdistettiin tylsyyden ja arkisuuden lisäksi myös pelon tuntemuksia ja ahdistusta. Itseäni tapaus liikutti kunnolla vasta kun sama tapahtui Kauhajoella, jossa itselleni tärkeä ihminen oli koulussa juurikin tuona hirvittävänä päivänä. Muistan, etten silloinkaan tainnut aivan loppuun asti ymmärtää asian vakavuutta. Toisaalta noita tapahtumia yritettiin kotipuolessa vähän piilotellakin minulta, sillä muistan tapauksen, kun olisin kovasti halunnut lukea Ilta-Sanomien aiheesta kirjoittaman pidemmän ja perusteellisemman jutun, mutta sain vain salaa sivusilmällä napattua lauseita ja kuvakaaviota sieltä täältä lehden kiertäessä aikuisten luettavana. Varmasti vain hyvä itseni kannalta, ja tänä päivänä kyllä ymmärrän todella hyvin miksi minua tällä tavoin suojeltiin perinpohjaiselta analyysiltä tuosta tapauksesta. Näilläkin ikävuosilla oli todella rankkaa katsoa tuota Jokelasta kertovaa jaksoa ja ymmärtää todella, millainen hätä ihmisillä tuolla koulussa on tuona päivänä ollut. Yrittää ymmärtää, että noidenkin ihmisten on ollut vain pakko palata tuohon kouluun ja yrittää jatkaa elämää. Ei kuten ennen, mutta kuitenkin jatkaa.

En ollut yllättynyt, että en saanut oikein nukuttua tuon Jokela- jakson jälkeen. Jäin kelaamaan noita tapahtumia mieleeni ja vaikka en voi sanoa pelänneeni, sillä edes minä en kuvitellut että tänne yhtäkkiä tulisi joku heilumaan aseen kanssa, niin olin todella ahdistunut. Mikä minut sitten yllätti, on se, että olen ahdistunut ja viettänyt unettomia öitä myös muiden jaksojen takia. Nyt päällimmäisenä mielessäni velloo kuva Oulun vauvasurmien häkkivarastoista. Tuo tapahtuma oli vielä yksi niistä, joista itselläni ei ollut mitään muistikuvaa, eikä siinä siksi ollut mitään henkilökohtaista.
     En ymmärrä, miksi juuri tuo tapaus jäi vaivaamaan. Kai se on vain tuon tapauksen kauheus ja se, että mitään selvää selitystä tuolle tapaukselle ei ollut. Se ahdistaa, kun jotain ei pysty ymmärtämään. Tiedättehän sen tunteen kun alatte miettiä avaruutta, sitä kuinka pitkälle se jatkuu ja mitä kaikkea siellä onkaan, ja sitten tulee ahdistus. Tuo tapahtuma sai aikaan saman reaktion. Vaikka kuinka yritin järkeillä ja ajatella, en kykene ymmärtämään, miksi tuollaista tapahtui. En tule koskaan ymmärtämään, ja se täytyy vain hyväksyä. IMG_1536
Moni varmaan miettii, että miksi tällainen ihminen edes katsoo kyseistä ohjelmaa, jos se aiheuttaa vaan ahdistusta. Uskokaa pois, olen itsekin miettinyt samaa moneen otteeseen, mutta en osaa vastata siihen. Ihminen vain on sellainen, haluaa taivastella tällaisia traagisia tapauksia ja puida niitä lajitovereidensa kanssa. Vaikka se saattaa kuulostaa tunkeilulta ja nenän työntämiseltä asioihin jotka eivät muille kuulu, on se kuitenkin aina ollut niin. Siksi näistä uutisoidaan ja kerrotaan ihmisille, koska ihminen on utelias. Toisaalta toivon myös, että ihmiset oppisivat näistä. Menisivät selvinä rattiin, hakisivat herkemmin apua mielenterveysongelmiin, turvautuisivat toisiin ihmisiin aseiden sijaan, ottaisivat huomioon muutkin kuin itsensä. Osoittaisivat rakkauttaan enemmän ja useammin. Rakkautta ei maailmassa voi koskaan olla liikaa.

(Kuvien pihlajat eivät liity juttuun.)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Peloista

Kävelin tuossa eräänä päivänä iltavuorosta kotiin. Oli pimeää, ja mua ahdisti ja pelotti olla yksinään ulkona siihen aikaan illasta. Siitä sainkin postausidean blogia ajatellen. Tänään puhutaan siitä, että mitä minä oikein pelkään.

Nuorempana sitä ajatteli, että ne on nössöjä jotka pelkää pimeää. Näin vanhemmiten täytyy myöntää, että pimeänpelko on ihan todellinen asia, ja mulle aivan arkipäivää. Joku vanha ja viisas on väittänyt, etteivät ihmiset oikeastaan pelkää pimeää itsessään, vaan sen luomaa tunnetta siitä, ettet näe tai havaitse kaikkea yhtä hyvin kuin valoisaan aikaan. Uskon tuon väitteen pitävän paikkansa, sillä itselläni ainakin mielikuvitus alkaa laukkaamaan heti valojen sammuttua paljon normaalia vilkkaammin. Näköaistin heikentyessä kuulo terävöityy, ja joka ikinen pieni rasahdus kertoo luonnollisesti asunnossasi yöaikaan hiippailevista möröistä ja murhamiehistä. Mistä muustakaan?
      Meillä tosiaan loppuu töissä iltavuoro arkisin kello kymmeneltä illalla, ja vaikka valoisa aika on kaiken aikaa pitenemään päin, on tuohon aikaan illasta jo pimeää. Vaikka kävelymatkani ei olekaan hirveän pitkä, ehtii sen aikana miettiä monenmoisia kauhuskenaarioita siitä, mitä tällaiselle pikkutytölle saattaisi käydä yksin iltapimeällä kulkiessa. Näissä mietteissä päädyin yhtäkkiä ajattelemaan sitä, miten surullista se oikeastaan on, että tuollaistakin asiaa pitää pelätä. Ettei näinkään pienessä maassa kuin Suomi ole täysin turvallista liikkua ulkona pimeän aikaan, etenkään yksin. IMG_0922
Yksi suurimmista peloistani on se, että jollekin läheisistäni tapahtuisi jotain kamalaa. Olen siinä suhteessa onnekas, etten kahdenkymmenen ikävuoteni aikana ole joutunut hyvästelemään kuin yhden läheisen, mummun, joka lähti täältä aivan liian aikaisin. Ehkä juuri se saa minut pelkäämään vielä enemmän, sillä en voi olla ajattelematta, että kyllä minulta kohta jo viedään muitakin.
    Täälläkin on varmasti käynyt ilmi, että olemme äitini perheen kanssa hyvin tiivis yhteisö. Monesti jo se, että olemme koolla niin että joku osa porukasta puuttuu, tuntuu kummalliselta. En osaa enkä halua ajatella, miltä tuntuisi, jos joku osa porukasta puuttuisi lopullisesti.

Onnettomuuksia voi sattua monenlaisia, mutta jotenkin yhdistän menettämisenpelkoon erityisesti autoilun ja liikenteen ylipäätään. Se, että joku on hyvä kuski, ei tarkoita, että kaikki tuolla liikenteen joukossa olisivat sitä. Moni kuljettaja tekee liikenteessä täysin päättömiä valintoja, joilla he itsensä lisäksi vaarantavat muut tielläliikkujat. Pahimmassa tapauksessa vielä niin, että itselle ei koidu tilanteesta ongelmia eikä sitä itse oikeastaan edes tule huomanneeksi, mutta joku toinen saatetaan tällä käytöksellä läheltä piti-tilanteeseen tai mikä pahinta, oikeaan onnettomuuteen.
     Pelkään liikennettä menettämisenpelkoon liitettynä, mutta hiukan myös omana itsenään. Sen lisäksi, että se helposti satuttaa muita ihmisiä, olen myös minä itse altis onnettomuuksille joka kerta liikenteessä ollessani. Se on paikka, joka on vienyt pelottavan monelta hengen. Sääolosuhteet, oma autonhallinta, muiden tielläliikkujien autonhallinta, eläimet. Pikkuseikkoja, jotka voivat hetkessä muuttaa kaiken todella vahingolliseksi.
     Tämä on jopa sellainen pelko, joka on itselleni kasvanut vähän liiankin suureksi, minkä takia en ole istunut itse ratin takana moneen kuukauteen. Tästä seuraa, että kuskin penkille istuminen on entistä hankalampaa, ja sitä yrittää vältellä. Ei pitäisi aina pelätä pahinta, ylianalysoida ja ajatella liikaa sitä, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Olisi ihanaa ajella autolla vaihteeksi ilman huolta ja yhtä rennolla otteella kuin silloin joskus. IMG_0944
Nykypäivänä asia, jota moni ihminen pelkää, on terrorismi. Itse en kuitenkaan halua sanoa pelkääväni varsinaisesti terrorismia, vaan enneminkin ihmismieltä ja sen voimaa. Kuinka yksi kieroutunut ihmismieli saa johdettua valtansa alle niin monia muita, ja saa nämä ryhtymään julmiin tekoihin. Satuttamaan ja tappamaan muita ihmisiä. Miten yhden ihmisen vääristynyt maailmankuva otetaan noin vain omaksi, ja uskotaan sen olevan yksi ja ainut totuus, jonka varjolla voi tehdä muille mitä hirveimpiä tekoja. 
      On todella surullista, että mikään paikka maailmassa ei ole enää täysin turvallinen. Lomamatkaa varatessa tajuaa, ettei uskallakaan lähteä mihinkään, kun siellä, täällä ja tuolla oli juuri terrori-isku. Jäät kotimaahan, ja seuraava isku tehdäänkin sinne. Se ahdistaa ja pelottaa, kun tajuaa, ettei missään ole turvassa. Ei sitäkään tietenkään voi alkaa pelkäämään kokopäiväisesti, mutta aina välillä tuonkin uhan tiedostaa. Mitä jos?

Ettei menisi liian synkäksi ja syvälliseksi, niin pelkään myös ampiaisia. Ne aina pilaa piknikit sun muut todella törkeällä lähentelyllä ja kiinnostuu aina liikaa mun lempparieväistä. Ne pörrää pahaenteisesti ja tuijottaa sua vihaisena tuntosarviensa takaa. Kuka niitä muka ei pelkäisi? :D

lauantai 1. lokakuuta 2016

Vihaan kyllästynyt

Seinät kaatuu päälle
Huudan, mutta kukaan ei kuule
Ahdistus, pelko, epävarmuus
Muhun sattuu
Huudan apua
Kukaan ei kuule vieläkään
Näyttelen etten tunne mitään, 
niin ehkä lakkaan oikeasti tuntemasta
Mutta eihän maailma toimi sillä tavalla
Ei ainakaan Aikuistenmaailma

IMG_1262 IMG_1269
Olen hukassa
Jossain,
mistä kukaan ei löydä minua
Antakaa joku voimaa,
voimaa jatkaa eteenpäin
En mä halua jäädä tänne,
jäädä piiloon
En mä halua elää näin

Mä halusin joskus olla aikuinen,
olla viisas ja yhtä iso kuin mun vanhemmat
Nyt mä olen
Olen sitä,
mitä aina toivoin olevani
Mutta me aikuiset ollaan vielä pahempia kuin lapset
Leikitään valtavalla hiekkalaatikolla
Varastetaan toisten lapiot ja sangot
Ei kaduta
Heitetään lapiollinen hiekkaa toisen silmiin
Ei kaduta
Nauretaan, kiusataan, ei pyydetä anteeksi
Ei kaduta


IMG_1273 IMG_1266
Mä en halua elää Aikuistenmaailmassa
Väittää,
että olen vanhempi ja viisaampi koska mun ikä on kaksinumeroinen
Koska täällä mä seison,
hiekkalaatikolla muiden isojen lasten kanssa
Huudetaan, kiukutellaan, valehdellaan
Omaan napaan tuijottaen 
Eikä osata lopettaa
Syytellään, satutetaan, loukataan tahallaan
Väitetään,
että ollaan vihaan kyllästyneitä
Oikeasti viha on ainut asia mitä osataan viljellä

IMG_1261
"Se tekee kipeää,
kun elefantin painon alle jää,
eikä kukaan muu sitä nää"

Muhun sattuu,
mutten ole tarpeeksi rohkea puhumaan siitä
Tarpeeksi rohkea kaatamaan sitä taakkaa jonkun toisen niskaan
Ei kukaan ole velvollinen kantamaan mun ongelmia
Mun täytyy kestää
Ei kukaan välitä rikkinäisestä
Rikkinäinen on roskaa
Rikkinäinen ei ole kukaan,
eikä mikään
Ei mitään

tiistai 15. syyskuuta 2015

Saanko itkee, jos siltä tuntuu?

    Onko siellä ruudun toisella puolella ketään, jota ahdistaa uudet tilanteet? Ihmisiä, jotka tykkäävät mieluiten pysyä tutussa ja turvallisessa? Anyone?
    Koska mä olen just semmonen. Kyllä mä muutoksista tykkään, uusi hiustyyli tai vieraaseen maahan meno ei tuota tuskaa. Mutta sanotaan että vaikkapa uusi koulu tai uudet ihmiset saa mut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Mitä jos teen tai sanon jotain väärin, jos en osaakaan toimia kuten uudessa tilanteessa tulisi? Panikoin aina liikaa, välillä todella turhistakin asioista, ja oon kaikkein eniten mukavuusalueellani, kun olen tilanteessa, missä tiedän miten minun tulee toimia.
    Tästä syystä ensimmäinen päivä uudessa koulussa jännitti mua ihan tuskallisen paljon, olin ihan hermoraunio sinä aamuna. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin, mun luokassa oli mukavia ihmisiä, vaikkakin tunsin itseni niin lapseksi siellä, koska lähes kaikki olivat aika paljonkin mua vanhempia. Ekoina päivinä kuunneltiin ammattilaisten kertovan mitä valokuvaus oikeastaan pitää sisällään ja saatiin pari kotitehtävää, jotka ovat mulla hieman liian pahasti työn alla vielä. Hups.
Tässä nyt oli tiivistetty tarina kaikille, joita kiinnosti, miten mulla sujui koulun aloittaminen.

015 cats

   Kaikilla meillä on paikkoja ja ihmisiä, joita yritämme vältellä parhaamme mukaan, sillä näissä paikoissa oleminen tai näiden ihmisten kohtaaminen on vain liian epämukavaa. Mulla nämä paikat ovat yleensä olleet juuri niitä, missä on liikaa mulle vieraita ihmisiä, joiden kanssa kuitenkin pitäisi olla tekemisissä ja tulla toimeen. Koti on sitten aina ollut se paikka, jossa voi olla kaikkein vapautunein ja oma itsensä. Mutta entä jos yhtäkkiä käykin niin, että siitä kodista tulee se paikka, mitä vältellään?

one 045
   Mulla on tottakai nyt uusi koti Espoossa poikaystävän kanssa, ja itseasiassa tämä tuntuukin nykyään enemmän kodilta kuin mikään muu. Mutta nyt puhutaan nimenomaan siitä kodista, mikä mulla on lakeuksilla.
   Niin mikä koti? Erittäin hyvä kysymys, sillä en tiedä osaanko enää itsekään vastata tuohon. On se vähän hankalaa lähteä kotiin käymään, kun ei tiedä mitä se käsite nykyään tarkoittaa, eikä ole edes varma ketä siellä "kotona" nykyään asuu. Kyllähän mä tiedän, että mulle on aina paikka joka ikisen ihanan sukulaisen luona, muttei se kuitenkaan ole ihan sama asia, kuin mennä siihen taloon, jossa on kasvanut.

two

    "Koska te ootte tänne päin tulossa?", ne kysyy. Mä vastaan, etten mä tiedä, mikä oikeasti onkin totta. On niin vaikea lähteä vuorotyöläisen kanssa mihinkään, ja sitten mun harvat koulupäivät osuu juuri poikaystävän vapaapäiville. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin en mä ole varma haluankokaan mä tietää milloin ollaan menossa sinne päin. Tietenkin mä haluan nähdä sukulaisia ja ystäviä, koska mulla on kamala ikävä kaikkia Nelliä myöten, ja musta on kamalaa ajatella, että mun suloiset pienet serkut ei ehkä opi edes tuntemaan mua kunnolla, kun ne ei näe mua koskaan. Mutta se kotiin meno on nykyään niin raskasta, eikä mulla ole yhtä hyvä olla siellä kuin ennen. Mä en nykyään tiedä kenelle mä uskallan edes puhua, kun mitä ikinä sanookaan, niin sen saa hetken perästä kuulla toiselta suunnalta, hitusen muunneltuna niin, että siitä on joku saanut syyn loukkaantua tai muuten vaan pahoittaa mielensä.
     Mulle sanotaan, että mulla on oikeus itkeä ja olla surullinen, vihainen, pettynyt. Ihan mitä tahansa. Mutta ei mulla ole. Mä kestän kaiken, otan vastaan ihan kaiken mitä tulee ja pysyn vahvana, koska en mä voi hajota silloin kun kaikki muut on jo valmiiksi säröilemässä. Mun täytyy yrittää pitää se kaikki kasassa. Ja sitten mä tuun takaisin kotiin, meidän kotiin, missä mulla on hyvä olla ihmisen kanssa, jota ilman mä en selviäisi tästä kaikesta. Mä tulen kotiin, ja leikin että kaikki on hyvin. Koska kun mä oon täällä, niin eihän sitä kaikkea tapahdu, mikä kotipuolessa on kaatanut kaiken katolleen. Laitan Antti Tuiskun soimaan ja "harmi kun en kuule sanaakaan". Oon täällä turvassa siltä kaikelta, enkä välttämättä uskalla enää lähteä pois.

041

   Kyllä mä tiedän, että mua rakastetaan, ja mut halutaan kotiin niin usein kuin se vaan on mahdollista. Mutta mä toivoisin, että kotiin olisi kiva mennä. Ymmärrän, ettei se koskaan tule olemaan sama, millaisena se jäi mun mieleen, kun lähdin sieltä tavaroineni. Mutta se voisi silti olla hauskaa, jotain mitä mä odottaisin innolla, enkä epävarmuudella. Mä en halua tulla käytetyksi aseena ketään vastaan, enkä toimia minkään sortin kirjekyyhkynä. Haluaisin vaan olla lapsi vanhemmilleni, vaikka he asuisivatkin eri osoitteissa. En mä ole mikään palkinto, mistä täytyy taistella verenmaku suussa. Mä olen kummankin yhtä paljon, mä tykkään kummastakin yhtä paljon. 

Tää maailma on niin vihaan kyllästynyt. Ja minä kans.

  En ole varma, olisko mun sittenkin pitänyt kirjoittaa tämä vain itselleni päiväkirjaan, mutta koska unohdin saamani kirjan kummieni luo, josta se on edelleen matkustanut Pohjanmaalle, niin kirjoitin tämän nyt tänne. En kenenkään kiusaksi, enkä mistään muustakaan syystä kuin vaan siitä, että tämä on täällä itseäni varten. Ja yhdeksi eläväksi todisteeksi siitä, että vaikka hymyilen ja vaikutan tavalliselta, saattaa pinnan alla kuohua. En varmasti ole ainut.


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Parasta just nyt

006

      Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.

008

      Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.

017

      Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.

      Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt. 

torstai 31. heinäkuuta 2014

Sverige #3 ja liian monta kyyneltä

ruotsi ja isac elliot 291 ruotsi ja isac elliot 249 ruotsi ja isac elliot 285 ruotsi ja isac elliot 382 ruotsi ja isac elliot 436 ruotsi ja isac elliot 386 ruotsi ja isac elliot 475 ruotsi ja isac elliot 511 ruotsi ja isac elliot 396 ruotsi ja isac elliot 455 ruotsi ja isac elliot 413 ruotsi ja isac elliot 265 ruotsi ja isac elliot 244 ruotsi ja isac elliot 287 ruotsi ja isac elliot 394 ruotsi ja isac elliot 421

 Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.

   Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja. 
   Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
    Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan. 
    Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan. 
    Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Me ei olla enää me

        Vaikka on pimeetä ja kylmää, niin pienet asiat tuo valoa ja lämpöä. On ihan mahtavaa vetää villasukat jalkaan ja lojua useita tunteja peittoon kääriytyneenä hyvää kirjaa lukien. On mahtavaa vähän hienostella ja esittää coolia juomalla teetä, vaikka muulloin tuskin koskaan sitä juon. Kunnolla tehtyjen läksyjen jälkeen tuntuu ihan mahtavalta, kun voi vaan ottaa rennosti ilman huonoa omatuntoa.
        Viikonloppu oli aivan ihana ja paras pitkään aikaan. Sukulaisten kanssa vietettyä aikaa ei korvaa mikään ja on maailman hienointa rakastua uudelleen johonkin, mikä on pitkän aikaa ollut unohduksissa. Onneksi äitilläkään ei varmasti ole mitään sitä vastaan, että Pate on mun uusi poikaystävä. Ai miksei ole? Höh. Lohduttauduin ruokaan, eikä sekään todellakaan pahaa ollut. Pancho Villaan voi aina luottaa!
002       Viis pienestä flunssasta, mut tekee onnelliseksi lämmin sauna ja yllättäen radiossa soiva ihana biisi. Kunnon löyly ja hieman nostalgian pintaan tuomia tunteita, ja ollaan lähellä täydellisyyttä. Musta tuntu vähän aikaa sitten, että mä olin ihan hukassa, enkä oikein tiennyt mitä ajatella mistään. Annoin itelleni luvan olla, kyllähän ne asiat joskus hoituu omalla painollaan. Ollaan sitten hukassa siihen asti, kunnes nähdään taas tulla sieltä pois. Kaikki on hyvin, enkä voi lakata ihastelemasta mun juomapullon ihanan pinkkiä väriä.

     Mulla ei ole oikein itselläkään käsitystä, mistä yllä oleva teksti tuli. Älkää siis syyttäkö itseänne, jos ette ymmärrä.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Your words can murder

         Oon selvinnyt koeviikosta, joka mun osalta on nyt ohi. Tuskin selvisin matikankokeesta, mutta antaa sen nyt olla. En nähnyt eilen vilaustakaan epäonnesta, vaikka oli perjantai kolmastoista. Tosin epäilen vakavasti, että liikkeellä oli muutama Ankeuttaja. Niin paljon oli sumua ilmassa, että hyvä kun näin ajaa kouluun. Kylmäkin oli.
006        Saatoin törmätä eilen mun itsetuntoon. Se tuli ihan yllättäen vastaan, mutta luulen että tunnistin sen. Sinä joka eilen luulit olevasi kai erittäin ovela ja nähdessäsi mun päällä Harry Potter-paidan mutisit mun perään: "Iiiih, tykkään Harry Potterista..", niin kyllä, näin on. Ymmärsit paidan merkityksen täysin oikein.
      Joskus aiemmin olisin punastunut kauttaaltaan ja vannonut mielessäni, etten ikinä kehtaisi kulkea tuolla paidalla enää julkisella paikalla. Mutta mä olin ja olen liian ylpeä mun pakkomielteestä Potteriin tehdäkseni enää niin. Mä en välittänyt tuosta kommentista, vaan jatkoin pää pystyssä eteenpäin ja oikeastaan mua melkein nauratti koko tilanne. Joten sinä älynjättiläinen tuolloin Keskisen pihassa, sun piikkis osui hutiin. Ja mä löysin ainakin murusen siitä, mitä joskus kadotin. Tai jos olen eläissäni sitä edes omistanut. Mutta tuntuu hyvältä kasata itsetuntoa kokoon. Ehkä jonain päivänä osaan olla täysin oma itseni, välittämättä muiden mielipiteistä ja arvostelevista katseista.
Mä uskon ihmeisiin.
016      Tänä viikonloppuna on aikaa. Aikaa olla miettimättä koulua, läksyjä, mitään ikävää. On aikaa nauttia elämästä, elokuvista, hyvästä kirjasta ja musiikista. Tulossa on se hetki, kun maanantai aamuna sinkoan ylös sängystä ja panikoin koulusta myöhästymistä, kunnes tajuan, että mulla onkin vapaapäivä. Samoin tiistai aamuna. Sen pidemmälle en aio vielä ajatella. En tulevaa täpötäyttä lukujärjestystä, en kokeiden tuloksia enkä varsinkaan sitä todennäköisyyttä, että joudun uusimaan matikankokeen. Voisiko sanan "vektori" poistaa maailmankaikkeudesta?
Uskon edelleen ihmeisiin.

Ps. Tää biisi on uskomaton. Musta toi ääni on aivan upea!

lauantai 18. toukokuuta 2013

Summer is here!

026 010 036 039 067 213 080 201 026 093 015 122 049 188 042 005 060 009 Viimeinkin sain aikaiseksi tehdä tämän lupaamani postauksen. Kuvat on siis viime viikonlopulta ja osa tältä viikolta, kun kuvailin ulkona. Viime viikonlopulta olisi hirveästi enemmänkin kuvia, mutta valitettavasti en voi niitä tänne laittaa, koska niissä kuvissa näkyy ihmisiä, enkä ole kysynyt heiltä lupaa käyttää näitä kuvia. Niiden paikalla siis on noita torstaisia kuvia, joissa näkyy miten tää luonto alkaa kans heräillä kesään. Oikeesti en voi uskoa että nyt on kesä! Koulua on tasan kaksi viikkoa jäljellä ja sitten olisi tiedossa kauan odotettu ja mun mielestä ihan ansaittukin loma. Kamalan nopeasti se eka vuosi on lukiossa mennyt, vaikka ite ainakin ajattelin että mulla on ikuisuuksia miettiä lukion aikana, että mitä aion seuraavaksi elämälläni tehdä. Pian on kuitenkin jo yksi kolmasosa tuosta ajasta käytetty, eikä mulla edelleenkään oo harmainta aavistusta mitä aion tulevaisuudessa. Pikkuhiljaa se alkaa pelottaa ihan tosissaan. En haluaisi tehdä hätiköityä päätöstä ja lähteä opiskelemaan jotain, mihin kiinnostus lopahtaa viikon jälkeen. Toisaalta taas en halua kuluttaa koko mun elinaikaa sen miettimiseen, että mitä mä haluan tehdä. Mulla on kyllä kiinnostusta moneen alaan, mutta ne on kaikki oikeastaan sellaisia luovia aloja, joita kohtaan oon vähän epäluuloinen sen takia, etten oo ihan varma elättääkö niillä itseään kovin hyvin. Kuitenkin sanotaan, että ihmisen pitäisi tehdä sitä mistä nauttii. Mutta onko se sen arvoista, jos joutuu sitten kitumaan nälässä, kun ei ole varaa ruokaan? Miten mä välillä toivonkaan, että olisin taas pieni ja voisin sanoa että musta tulee isona prinsessa ja uravalinta olisi sillä selvä, ilman minkäänlaista kyseenalaistamista. Kumpa mä en olisi koskaan kasvanut yli sen rajan jolloin tajusin, ettei musta tuukaan prinsessaa. Mä en voi ymmärtää, että mä täytän ensi vuonna 18. Mä en halua olla aikunen. Mistä saa ostettua menolippuja Mikä-Mikä-Maahan?