Sverige #3 ja liian monta kyyneltä

 Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.

   Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja. 
   Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
    Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan. 
    Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan. 
    Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.