Sverige #3 ja liian monta kyyneltä

 Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.

   Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja. 
   Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
    Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan. 
    Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan. 
    Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.

New in

Tässä vähän sekaisin synttärilahjoja, Ruotsin ostoksia ja jotain uutukaisia mitä kotiutin perjantaina Seinäjoelta. Oon aivan rakastunut näihin kaikkiin uusiin juttuihin, että tässä vaiheessa parempi olla hiljaa kuin kirjoittaa satasivuinen romaani siitä miten vieläkin huokailen näiden ihanuuksien edessä. Sitä ei vaan pärjää ilman laulavaa hammasharjaa, ei millään.

Sverige #2

        Kuvat Ruotsin puolelta jatkuu. Muistatteko, kun silloin ennen matkaa elättelin toiveita upeasta tunturimaisemasta? No, en tullut todellakaan pettymään. Odotukset ylitti myös se niin sanottu "hotellihuone". Sairaan hieno keittiö ja olohuone, niin monta huonetta etten vieläkään pysy laskuissa, kolme vessaa joissa yhdessä olisi voinut pitää vaikka tanssit ja mikä parasta, tuolla oli sauna. Ja vaikka ruotsalaisesta saunakulttuurista yleensä puhutaan lähinnä huvittuneella äänensävyllä, niin tuo sauna ei ollut sen huonompi kuin suomalainenkaan. Ihan yhtä hyvin mä tuolla onnistuin savustamaan itteni saunasta ulos kuin täällä kotonakin.



      Ainakin vielä yksi erä tulossa näitä kuvia tämän postauksen jälkeen. Ihanaa kun tuo lämpö ja auringonpaiste seurasivat meitä tuolta rajan toiselta puolelta tänne kotimaahankin niin että jopa minä, joka harvoin rusketun kovinkaan helposti olen saanut väriä pintaan. Se on kesä nyt! Siksipä suuntaankiin tästä ulos grillaamaan itseäni tai muuten vaan nauttimaan tuosta säästä.

Ai niin, minäkin olen nyt sitten täysi-ikäinen! Ja kortillinen. Saa ja pitää varoa liikenteessä. :-D

Sverige #1

 
     Vietettiin viikko Ruotsin mantereella ja voin kertoa että kyseisen viikon aikana tuli ainakin matkustettua autossa enemmän kuin laki sallii. Ei sillä, tulihan siinä sillä tavoin nähtyä mahdollisimman paljon eri paikkoja, mutta aina ei oikein huvittanut kömpiä auringon paahtaman auton takapenkille, vaikka siellä luojan kiitos ilmastointi olikin olemassa.
     En oikein tiedä mitä mun pitäisi tuosta viikosta kertoa, nähtiin ja koettiin niin paljon ja yövyttiinkin jos jonkinmoisessa paikassa. Välillä ei edes tuntunut, että oltaisiin ollenkaan ulkomailla, mutta asia korjaantui heti kun piti asioida vaikkapa kaupassa ruotsin kielellä. En halua olla mitenkään rasistinen, mutta mä en vaan voi sietää sitä kieltä. Ennen kaikkea siksi, että vaikka paperille kirjoitettuna viesti olisi täysin selvä, niin jonkun suusta kuultuna se on sama kuin yrittäisit saada jonkin viestin irti koiran haukunnasta. Paitsi että koiran haukku on paljon selkeämpi viesti.
   

      Asia josta haluaisin niin kovasti puhua, mutta jota kuvailemaan en löydä sanoja, on tuo Harry Potter-näyttely. Se ylitti niin odotukset ja ihan kuten kävi silloin sen Justin Bieberin keikan jälkeen, niin en ole oikein vielä edes sisäistänyt sitä että mä oikeasti näin sen kaiken. Kun joku kysyy, että minkälainen se nyt sitten oli, niin mä en osaa vastata oikeastaan yhtään mitään, mikä olisi lähelläkään totuutta. "Ilmeisesti se oli sitten ihan OK." Väärin. Se oli täydellisyyttä, mutta en vaan pysty kokoamaan sitä kaikkea sanamuotoon ilman räjähtämistä pieniksi kappaleiksi. En osaa selittää miten voin vieläkin olla täällä, vaikka kuolin onnesta siinä Kalkaroksen kaavun edessä.