Näytetään tekstit, joissa on tunniste Selostus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Selostus. Näytä kaikki tekstit

torstai 8. kesäkuuta 2017

Katastrofin anatomia

Onko siellä ruudun toisella puolella henkilöitä, jotka ovat katsoneet tv-sarjaa nimeltä Katastrofin anatomia? Itse ajattelin nähdessäni kyseisen sarjan mainoksen ensimmäistä kertaa, että kylläpä vaikuttaa mielenkiintoiselta. En vedä takaisin tuota lausuntoa, sillä kyllä, onhan tuo ohjelma todella mielenkiintoinen kaikista esittelemistään kamalista tapahtumista huolimatta. Mielenkiintoista on kuitenkin myös se, että vaikka suurin osa ohjelmassa esitetyistä tapahtumista ja onnettomuuksista ei mitenkään henkilökohtaisesti ole koskettanut itseäni enkä niissä ole ollut osallisena, ovat ne sarjaa seuratessani yhtäkkiä koskettaneet todella syvästikin.
      Itse en mielelläni seuraa uutisia kuin sen verran, että olen ajankohtaisista asioista ja tapahtumista perillä. Toisaalta, koska minua ei oikeastaan kiinnosta, mutta enimmäkseen koska tiedän, että maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa ja hirveyksiä, joille en vain yksinkertaisesti voi yhtään mitään. Se, että jätän uutiset lukematta ei tietenkään poista noita kamalia tapahtumia maailmasta, mutta säästän itseäni mielipahalta ja avuttomuuden tunteelta tällä tavoin. Tämän takia moni ohjelmassa tarkkailun alla oleva onnettomuus on ollut itselleni vain etäisesti tuttu tai sellainen josta olen kyllä kuullut, mutta en ole sen syvemmin perehtynyt niihin aikanaan.
     Toisaalta se tuntuu jotenkin väärältä, että noita tapahtumia esitellään televisiossa kaikelle kansalle, ovathan ne varmasti monelle asianomaiselle edelleen kipeitä ja arkoja aiheita. Koska ohjelmassa kuitenkin on mukana monia näitä nimenomaisia onnettomuuksissa jollain tapaa osallisena olleita, olen itse yrittänyt ajatella asian niin, että tuosta ohjelmasta ja tapahtumien uudelleen purkamisesta on loppujen lopuksi ollut monelle näistä ihmisistä paljon apuakin. On lohduttavaa nähdä, että tällaisissa hirveissä tapahtumissa osallisena olleet ihmiset ovat niinkin rohkeita ja vahvoja, että pystyvät, uskaltavat ja ovat ennen kaikkea itse halunneet puhua näistä aiheista näin isolle yleisölle. IMG_1540
Itse henkilökohtaisesti pelkäsin eniten  katsoa Jokelan kouluammuskelusta kertovaa jaksoa. Se tietenkin kosketti aivan jokaista oppilasta ympäri Suomen, sillä sellaista ei meidän maassamme ollut ennen tapahtunut ja ensimmäistä kertaa kouluun yhdistettiin tylsyyden ja arkisuuden lisäksi myös pelon tuntemuksia ja ahdistusta. Itseäni tapaus liikutti kunnolla vasta kun sama tapahtui Kauhajoella, jossa itselleni tärkeä ihminen oli koulussa juurikin tuona hirvittävänä päivänä. Muistan, etten silloinkaan tainnut aivan loppuun asti ymmärtää asian vakavuutta. Toisaalta noita tapahtumia yritettiin kotipuolessa vähän piilotellakin minulta, sillä muistan tapauksen, kun olisin kovasti halunnut lukea Ilta-Sanomien aiheesta kirjoittaman pidemmän ja perusteellisemman jutun, mutta sain vain salaa sivusilmällä napattua lauseita ja kuvakaaviota sieltä täältä lehden kiertäessä aikuisten luettavana. Varmasti vain hyvä itseni kannalta, ja tänä päivänä kyllä ymmärrän todella hyvin miksi minua tällä tavoin suojeltiin perinpohjaiselta analyysiltä tuosta tapauksesta. Näilläkin ikävuosilla oli todella rankkaa katsoa tuota Jokelasta kertovaa jaksoa ja ymmärtää todella, millainen hätä ihmisillä tuolla koulussa on tuona päivänä ollut. Yrittää ymmärtää, että noidenkin ihmisten on ollut vain pakko palata tuohon kouluun ja yrittää jatkaa elämää. Ei kuten ennen, mutta kuitenkin jatkaa.

En ollut yllättynyt, että en saanut oikein nukuttua tuon Jokela- jakson jälkeen. Jäin kelaamaan noita tapahtumia mieleeni ja vaikka en voi sanoa pelänneeni, sillä edes minä en kuvitellut että tänne yhtäkkiä tulisi joku heilumaan aseen kanssa, niin olin todella ahdistunut. Mikä minut sitten yllätti, on se, että olen ahdistunut ja viettänyt unettomia öitä myös muiden jaksojen takia. Nyt päällimmäisenä mielessäni velloo kuva Oulun vauvasurmien häkkivarastoista. Tuo tapahtuma oli vielä yksi niistä, joista itselläni ei ollut mitään muistikuvaa, eikä siinä siksi ollut mitään henkilökohtaista.
     En ymmärrä, miksi juuri tuo tapaus jäi vaivaamaan. Kai se on vain tuon tapauksen kauheus ja se, että mitään selvää selitystä tuolle tapaukselle ei ollut. Se ahdistaa, kun jotain ei pysty ymmärtämään. Tiedättehän sen tunteen kun alatte miettiä avaruutta, sitä kuinka pitkälle se jatkuu ja mitä kaikkea siellä onkaan, ja sitten tulee ahdistus. Tuo tapahtuma sai aikaan saman reaktion. Vaikka kuinka yritin järkeillä ja ajatella, en kykene ymmärtämään, miksi tuollaista tapahtui. En tule koskaan ymmärtämään, ja se täytyy vain hyväksyä. IMG_1536
Moni varmaan miettii, että miksi tällainen ihminen edes katsoo kyseistä ohjelmaa, jos se aiheuttaa vaan ahdistusta. Uskokaa pois, olen itsekin miettinyt samaa moneen otteeseen, mutta en osaa vastata siihen. Ihminen vain on sellainen, haluaa taivastella tällaisia traagisia tapauksia ja puida niitä lajitovereidensa kanssa. Vaikka se saattaa kuulostaa tunkeilulta ja nenän työntämiseltä asioihin jotka eivät muille kuulu, on se kuitenkin aina ollut niin. Siksi näistä uutisoidaan ja kerrotaan ihmisille, koska ihminen on utelias. Toisaalta toivon myös, että ihmiset oppisivat näistä. Menisivät selvinä rattiin, hakisivat herkemmin apua mielenterveysongelmiin, turvautuisivat toisiin ihmisiin aseiden sijaan, ottaisivat huomioon muutkin kuin itsensä. Osoittaisivat rakkauttaan enemmän ja useammin. Rakkautta ei maailmassa voi koskaan olla liikaa.

(Kuvien pihlajat eivät liity juttuun.)

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Ajatuksenvirtaa

IMG_0245
En yhtään nauti tuosta ulkona vallitsevasta loskasäästä. Aurinko saisi näyttäytyä pitkästä aikaa. Miksi tästä asunnosta ei löydy yhtäkään kumisaapasparia? Niille olisi voinut olla käyttöä työmatkalle, jonka taitan kävellen.
Kahden levolle pyhitetyn vapaapäivän jälkeen olo on entistä väsyneempi. Aion kuitenkin hoitaa tämänpäiväisen sulkuvuoron tyylipuhtaasti. Saa nähdä onnistuuko.
Huomenna on tiedossa leffan katselua astetta isommassa olkkarissa, tätä on odotettu. Enkä usko, että tullaan kovin pahasti pettymään. Potteriin voi aina luottaa.
Sain kuvassa näkyvät ruusut rakkaaltani ystävänpäivänä. Itse toin hänelle alkosta hiukan tavallista eksoottisemman olutpullon. Couple goals kun kumpikin tietää, mistä toinen tykkää.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Talviunet vihdoin ohi

Joko olisi aika palata blogimaailmaan? Just nyt tuntuu siltä.

Yritän olla ymmärtämättä kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sain postauksen aikaan. Ja yritän samalla käsittää mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime kerran. Paljon on tapahtunut, sen voin kertoa. Isompia ja pienempiä juttuja.
    Suurin muutos on varmaan se, että oon muuttanut pois kotoa. Enkä pelkästään kotoa, vaan myös kotikaupungistani. Metsän ja peltojen keskeltä suoraan isolle kirkolle. Ei se muutto sinällään ollut pelottava asia, olinhan mä jo viettänyt puolet ajastani täällä poikaystävän kämpillä. Ja muistaakseni oon aina valittanut siitä, miten kaikki on niin kaukana eikä mihinkään koskaan pääse. Nyt on kaikki lähellä ja bussilla pääsee. Eniten mä pelkäsin sitä, ettei äitikään muista mun nimeä enää, kun pääsen niin harvoin käymään kotona nykyään. Kyllä se ainakin vielä muistaa.

355

     Kevään kirjoituksetkin ovat nyt jo ohi, samoin kuin koko lukio. Tai toivon niin. Kirjoitukset meni niinkuin meni, mun tavoite oli koko ajan vain saada ne läpi ja päästä pois lukiosta. Enää täytyisi uskaltaa soittaa ja kysyä matikan tuloksia, niin saisi varmuuden siitä, että tosiaan on sen valkolakin arvoinen. 
     Olen viimein päättänyt lopullisesti pitää välivuoden lukion loputtua ja mennä töihin, jos ja kun sellaisia saan. Tämä siksi, että äiti ja isi ei enää maksakaan asumista ja syömistä, eikä raha ilmesty tilille sillä aikaa, kun katson leffaa Netflixistä. Toinen painava syy on, etten vieläkään tiedä, mikä mä haluan olla isona. Sitä jään miettimään. Ja valmistaudun henkisesti selittämään ylioppilasjuhlissani jokaiselle kummin kaimalle, että miksen aio opiskelemaan vielä. 
  370

     Mun päivät kuluu lähinnä Netflixin ja ruuan parissa. Aloin myös pari päivää sitten, varmistuttuani siitä että flunssa todellakin on nyt ohi, urheilemaan taas, etten vahingossa ala lähestyä sitä "yhtä pitkä kuin leveäkin"-tilaa. No, nyt on sitten lihakset sellaisessa kunnossa, että kyllä tietää jumpanneensa. Venyttely on yliarvostettua, vai?

362

     Vaikka mulla on kamala ikävä Nelliä, kavereita, sukulaisia, perhettä ja erityisesti äitiä seeprayöpaidassaan, niin oon kuitenkin onnellinen. Onhan täällä kaikki uutta, mutta siihen tottuu ja sopeutuu. Oon oppinut käyttämään bussikorttia ja melkein kaikkea elektroniikkaa, mitä meidän asunnosta löytyy. Pidän yhteyttä mun veljiin melkein joka päivä, etten unohda miten rasittavan ihania ne kumpikin on. En enää hauko henkeä joka kerta kun astun Tennispalatsin ykkössaliin, koska oon jo melkein unohtanut sen kotoisan pikku leffateatterin kotikulmilla. Rakastan sitä, kun en herääkään aamulla mun pehmonallen vierestä, vaan siinä vieressä tuhisee joku niin lämmin ja turvallinen, joku joka näyttää maailman suloisimmalta nukkuessaan. 
     Ja vaikka täytyy tottua niin moneen uuteen juttuun, oon koittanut kuitenkin pitää itseni omana itsenäni. Sellaisena, joka mä haluan olla. Ja mä oon edelleen se ujo ja hiljainen tilanteissa, joissa en osaa olla muunlainen. Oon edelleen outo ja lapsellinen, vaikka muut joutuis häpeämään mun puolesta. Mä oon se, joka menee kattomaan toimintaleffaa cooleine autoineen ja pommeineen, ja itken siellä meikit poskille niinku se leffa ois ollu joku Titanic. Mä tykkään olla minä. Näyttää kotona kasaan kuivuneelta rotalta joka on joutunu pesukoneeseen ja kuulla silti, että näytän söpöltä. 

Mä en lupaa mitään muuta seuraavasta julkaisusta kuin sen, että sellainen on tulossa. Joskus.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kuulumisia

dogs

      Taas kerran melkein hävettää tulla kirjoittamaan tänne mitään, kun en edes halua tietää miten pitkä aika viime kerrasta on kulunut. Tosin taisin joskus sanoakin, että koulun ja kaiken muun menon ohella aikaa blogin kirjoittamiselle jää harmittavan vähän. Toinen harmittava asia on inspiraation puute, joka vaivaa mua edelleen niin tämän blogin kuin valokuvaamisen suhteen. Häpeä upottaa mut maan alle, kun tajuan, että Turkin matkan jälkeen olen tarttunut kameraan vain ottaakseni tämän postauksen selfiet. Enhän mä ole tilivelvollinen kuvaamisestani muuta kuin itselleni, mutta se nimenomaan on ongelman ydin. Mä haluaisin kuvata, mulla on itseluottamusta siihen hommaan ja uskon että voin kehittyä käytännön kautta vielä paljon, mutta ideat on loppu. Pihalla on kylmä ja pimeää, ei sinne huvita mennä. Sisälläkin on kylmä, mutta valot saa sentään päälle. Tosin keinovalon loisteessa kuvaaminen ei paljon mieltä lämmitä. Siispä kamera saa olla rauhassa.

180 cats

    Nyt kun mulla kuitenkin oli aikaa (kummasti näin koeviikon keskellä..) tulla tänne postaamaan, niin päivitetään tässä samalla muutkin kuulumiset, kuin syyt blogihiljaisuuteen.
    Koulussa menee ihan mukavasti tällä hetkellä, mikä tarkoittaa lähinnä sitä että hyppytunteja on riittävästi, eikä koulupäivät tunnu aivan ylitsepääsemättömiltä. Samaa ei voi sanoa aamulla heräämisestä, se jos mikä on näin pimeään aikaan työn ja tuskan takana.
    Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja henkeen ja vereen jouluihmisenä olen siitä tottakai innoissani. Kaikki joululahjahankinnat, jouluvalot, kynttilät ja joululaulut piristävät ihanasti synkkää arkea, josta entistäkin synkemmän tekee lumettomuus. Autoilun kannalta olen oikeinkin tyytyväinen, että sitä lunta ei ole tullut, mutta valkoinen joulu on aina tunnelmallisempi kuin musta. Toinen harmittava asia on, että myöhästyin joulukalenteriostoksissani niin, että tämä joulukuu täytyy pärjätä ilman jokapäiväistä suklaata. Olen yrittänyt selvitä tuosta tosiasiasta henkisesti ja voiton puolella ollaan jo.

179

     Näin loman kynnyksellä joulu ei ole ainut asia mikä lähestyy. Ennen joululomille pääsemistä on edessä vanhojen tanssit. Kyllä, jostain syystä meidän lukiossa abit tanssivat vanhat ja se tapahtuu helmikuun sijaan puurojuhlan yhteydessä ennen joulua. Älkää kysykö, mä en osaa vastata.
     Kävin etsimässä itselleni mekon jo hyvissä ajoin kesäloman alussa, että varmasti löytyisi juuri sellainen mitä olin etsinyt. Niinhän se löytyi, ja mekko roikkuu tällä hetkellä tanssilattialle pääsemistä odotellen henkarissa mun huoneessa. Voitte vaan kuvitella kuinka joudun pitelemään mun sisäistä prinsessaa, etten pukisi mekkoa koko ajan päälleni ihan vain siitä ilosta, että saisin ihastella sitä peilistä.
     Ja vaikka se prinsessamekko onkin koko päivän pointti, niin mainitaan nyt sekin, että kyllä ne tanssitkin sujuvat ihan kivasti.

    En oikein tiedä olenko ehtimässä kirjoittaa tänne enää ennen joulua, joten tässä vielä pieni läpikäynti mun joulunviettosuunnitelmista. Jouluaatto ja joulupäivä menevät perinteisen kaavan mukaan sukulaisten loistavassa seurassa. Tapaninpäivänä olisi edessä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen tutustuminen mun paremman puoliskon joulunviettoperinteisiin. Etelä-Suomen suunnalla taitaa sitten kulua koko loppuloma. Ei siis valittamista, kun saa kotona kaikki villavaatteet päällä värjöttelyn sijaan käpertyä oman kullan kainaloon aina kun on vähänkin kylmä. :-)

163

maanantai 15. syyskuuta 2014

Hey there

023

Kuvien osalta pieni kesäinen tuulahdus tänne, koska yllättävää kyllä olen ollut vaihteeksi laiska valokuvaaja.

     Tiedättekö sen tunteen, kun on niin paljon tekemistä, että täytyy tosissaan alkaa aikatauluttamaan omaa vapaa-aikaansa? Mulle tuo tunne on tullut harvinaisen tutuksi tässä parin viime viikon aikana. Samoin se turhautumisen tunne, kun et pystykään keskittymään siihen asiaan mitä olet tekemässä. Huonosti nukutut yöt, kun tekemistä on riittänyt iltamyöhään asti. Liika lukeminen, kun pänttäämisen lomassa pidetyillä tauoilla olen lukenut kirjaston kirjoja. Mulle epätavallinen pääkipu on pitänyt seuraa vähän liiankin usein. Tässä kohtaa tulee mieleen, että olisiko pitänyt aloittaa hieman aikaisemmin tuo ylppäreihin lukeminen. Jälkiviisaus, paras viisaus.
     Sen lisäksi että olen vihdoin alkanut tosissaan opiskella, niin on täytynyt varata aikaa myös hauskanpitoon ja rentoutumiseen. VR on kuljettanut jo niin monesti, etten pysy enää laskuissa. Oon tutustunut uusiin ihmisiin ja oppinut tuntemaan ennestään tuttuja tyyppejä paremmin. Musiikki on takonut tärykalvoja välillä vähän turhankin kovaa ja mäkkiruoka on maistunut.

 Oon aina pitänyt ystäviä arvossa, mutta jotenkin tuntuu, että viime aikoina oon oppinut arvostamaan niitä vielä enemmän. Oon oppinut ymmärtämään, että ehkä mun läheiset ihan todella välittää musta, vaikka joskus tuntuikin siltä kuin olisin aivan yksin. Nyt mä tiedän, että en mä ole. Oli vaan niin vaikeaa ymmärtää, että musta voi joku pitää vaikka olenkin tämmönen kuin olen. Oon saanut rakastua ja olla rakastettu. Jos joku nyt esittäisi tuon niin moneen kertaan kuullun "mitä sulle kuuluu?", niin voisin kaiken rehellisyyden nimissä vastata siihen että "hyvää". Sillä mä en ole vain sopivasti onnellinen. Mä olen onnellisempi kuin koskaan.

027

En ole ollut laiska pelkästään valokuvaamisen suhteen, vaan myös bloggaajana. Nytkään en tiedä milloin aion kirjoittaa seuraavan kerran, mutta varmaa on että aion sen jossain vaiheessa tehdä. Tykkään tästä hommasta liikaa lopettaakseni, mutta toivottavasti teidän lukijoiden kärsivällisyys kestää pienen taukoilun. 

Ja nyt olen taukoillut jo liikaakin lukemisesta, joten palaan historian kirjojen pariin. Kiinnostusprosentti on sama kuin todennäköisyys lottovoittoon. 

Saa muuten pitää peukkuja huomisen matikankokeen suhteen. Oksettaa jo nyt.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Parasta just nyt

006

      Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.

008

      Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.

017

      Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.

      Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt. 

tiistai 12. elokuuta 2014

Sverige #4 ja täydellinen viikonloppu

ruotsi ja isac elliot 359 ruotsi ja isac elliot 270 ruotsi ja isac elliot 317 ruotsi ja isac elliot 376 ruotsi ja isac elliot 504 ruotsi ja isac elliot 480 ruotsi ja isac elliot 392 ruotsi ja isac elliot 474 ruotsi ja isac elliot 512 ruotsi ja isac elliot 369 ruotsi ja isac elliot 333 ruotsi ja isac elliot 298 ruotsi ja isac elliot 452 ruotsi ja isac elliot 487 ruotsi ja isac elliot 516 ruotsi ja isac elliot 388 ruotsi ja isac elliot 299 ruotsi ja isac elliot 315 ruotsi ja isac elliot 503

  Viimeiset Ruotsin kuvat olisi tässä. Siirrytään taas suoraan aiheisiin, jotka ei mitenkään liity postauksen kuvitukseen.

      Viime viikonloppu oli niin täynnä erilaisia tunnelatauksia, etten ole vielä aivan saanut päätäni selville tuon kaiken jälkeen. Mun viikonloppuun kuului tivolia, auringonpaistetta, ystävän seura, hyvää ja vähän vähemmän hyvää musiikkia ja paljon naurua. Onnistuneet asuvalinnat, auton ratin takana istuminen ja lujaa mutta nuotin vierestä laulaminen kuuluivat myös olennaisena osana mun viikonloppuun. En onnistunut myöskään välttämään silmien umpeen itkemistä Titanicin soundtrackin soidessa taustalla. Yöunet jäivät jostain kumman syystä melko lyhyiksi, mutta luulen että koko viikonlopun avainsana olikin nyt jo vähän vanhentunut massasanonta #yolo. 
       Mietin kauan että ostanko lipun Miljoona Rockiin, mutta lopulta päätin, että 50€ on liian suuri hinta siitä, että näkisin Popedan lisäksi vain bändejä joita katsellessa ei voi tulla kuin huono olo. Lähdettiin kuitenkin kaverin kanssa alueen ulkopuolelle kuuntelemaan sitä Popedaa ja muutenkin kattelemaan maailman menoa. Eikä kyllä kaduta yhtään, sillä en ole varmaan koskaan kokenut yhtä huikeaa iltaa.
       Mä en tiedä mikä siinä illassa teki mut kaikkein onnellisimmaksi. Sekö, että näin ja kuulin taas Popedan. Ehkä se, että sain olla aivan täysillä sitä mitä olen, kun kukaan paikalla olleista ei tulisi seuraavana päivänä muistamaan yhtään mitään. Ainakin se, että ihan oikeasti tunsin itseni sosiaalisesti rohkeaksi ihmiseksi edes tuon yhden illan ja tästä syystä tuli käytyä vieraiden ihmisten kanssa keskusteluja, jotka edelleen saa mut nauramaan. Takuuvarmasti illan kruunasi se, että saatiin kaverin kanssa ihan rauhassa ilman kenenkään muun aiheuttamaa häiriötä katsella Robinia syömässä iltapalaa. Siis niinkun R-O-B-I-N syömässä siinä meidän silmien alla bändiporukkansa kanssa. Seriously, eikö nyt lähennellä jo täydellisyyttä? Jep, ja ylitettiin täydellisyyden raja reilusti seuraavana päivänä Robinin keikalla. Keikan päätteeksi kun vielä mentiin viimeiseksi tunniksi tivoliin, niin mä astuin yli sen onnellisuuden rajan, jolloin kaikki hymyilyttää. Sitten itkettiin. 

     Nyt koitan sisäistää ajatusta siitä, että koulu on todella alkanut. Vähän vaikeaa se on, kun parhaimpina päivinä koulua on vain yksi tai kaksi tuntia. Mitä ihmettä mä oikein teen kaikella tällä vapaa-ajalla? En ainakaan hyödynnä sitä kirjoituksiin lukemalla. Itseäni mä vaan huijaisin, jos sellaista alkaisin väittää. Ehkä olisi syytä alkaa pohtia aamusta iltaan sitä, että mikä musta tulee isona. Se on vähän kuin miettisi universumin laajuutta, pää siinä vain sekoaa mutta mihinkään lopputulokseen ei koskaan päädytä. Hmm.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Why can't summer last forever?

042 044 056 055 078 050 048 081 054 091

     Kesäloman viimeisiä tunteja viedään. On taas aika päivitellä sitä, miten nopeasti se kesäloma meni. Mikä onkin ihan totta. Mihin meni reilut kaksi kuukautta? Sen piti olla niin hurjan pitkä aika, mutta noin vaan loma alkaa kääntyä arjeksi ja kesä syksyksi. Mutta mä en halua valittaa siitä. En tiedä onko mulla vaan ollut todella hyvä päivä joka tavalla, mutta mun tekee vaan koko ajan mieli hymyillä ja odotan innolla huomista. Yllä näkyvien kuvien (jotka on muuten otettu viime lauantaina Yyterissä) tunnelma kuvaa kyllä täydellisesti mun fiiliksiä just nyt. Ei tee yhtään mieli panikoida tai repiä hiuksia päästä koulun alkamisen takia. Historiallista. 
     Tuo rauhallisuus saattaa tosin johtua siitä, että mulla on tulossa todella rento jakso. Tasan kahta ainetta koko lukujärjestyksessä. Ompahan ainakin aikaa lukea syksyn kirjoituksia varten. Tai katsella kotona leffoja ja miettiä vakavasti mitä sieltä jääkaapista seuraavaksi hakisi, heh. 

     Mun viimeinen lomaviikko on mennyt lähinnä tivolissa asumiseen. Siis oikeasti, tyyppi on 18-vuotias ja pyörii tivolissa aamusta iltaan? Yep, that's me. Ei vaan ole kesää ilman takaisin kimpoavia turvakaaria ja vapaaesityksiä. 

    Kun nyt mietin jälkeen päin tätä kesää, niin täytyy kerrankin myöntää, että se on ollut hyvä. Olen ehtinyt jaksanut/vaivautunut tekemään monia sellaisia asioita, joita ennen loman alkua suunnittelin. En vaihtaisi pois yhtäkään päivää, en edes yhtä niistä, joina koomasin vaan puhelin kädessä selaten sekunnin välein kaikkia sosiaalisia medioita, joiden sisältö pysyi tottakai samana kaiken aikaa. Ollaan saatu kelejäkin ihan laidasta laitaan. Nyt näillä helteillä tuntuu mahdottomalta uskoa, että mä ihan tosissani vietin juhannusta toppatakki päällä, että tarkeni grillata ulkona. 

Nyt tämä tyttö valmistautuu peiton alle kääriytymiseen. Veikkaan ettei aamulla ole enää yhtä hyvät fiilikset kuin nyt, minä kun en ole mikään varsinainen aamuvirkku. 

torstai 31. heinäkuuta 2014

Sverige #3 ja liian monta kyyneltä

ruotsi ja isac elliot 291 ruotsi ja isac elliot 249 ruotsi ja isac elliot 285 ruotsi ja isac elliot 382 ruotsi ja isac elliot 436 ruotsi ja isac elliot 386 ruotsi ja isac elliot 475 ruotsi ja isac elliot 511 ruotsi ja isac elliot 396 ruotsi ja isac elliot 455 ruotsi ja isac elliot 413 ruotsi ja isac elliot 265 ruotsi ja isac elliot 244 ruotsi ja isac elliot 287 ruotsi ja isac elliot 394 ruotsi ja isac elliot 421

 Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.

   Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja. 
   Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
    Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan. 
    Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan. 
    Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.