Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.
Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.
Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.
Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt.
Viimeiset Ruotsin kuvat olisi tässä. Siirrytään taas suoraan aiheisiin, jotka ei mitenkään liity postauksen kuvitukseen.
Viime viikonloppu oli niin täynnä erilaisia tunnelatauksia, etten ole vielä aivan saanut päätäni selville tuon kaiken jälkeen. Mun viikonloppuun kuului tivolia, auringonpaistetta, ystävän seura, hyvää ja vähän vähemmän hyvää musiikkia ja paljon naurua. Onnistuneet asuvalinnat, auton ratin takana istuminen ja lujaa mutta nuotin vierestä laulaminen kuuluivat myös olennaisena osana mun viikonloppuun. En onnistunut myöskään välttämään silmien umpeen itkemistä Titanicin soundtrackin soidessa taustalla. Yöunet jäivät jostain kumman syystä melko lyhyiksi, mutta luulen että koko viikonlopun avainsana olikin nyt jo vähän vanhentunut massasanonta #yolo.
Mietin kauan että ostanko lipun Miljoona Rockiin, mutta lopulta päätin, että 50€ on liian suuri hinta siitä, että näkisin Popedan lisäksi vain bändejä joita katsellessa ei voi tulla kuin huono olo. Lähdettiin kuitenkin kaverin kanssa alueen ulkopuolelle kuuntelemaan sitä Popedaa ja muutenkin kattelemaan maailman menoa. Eikä kyllä kaduta yhtään, sillä en ole varmaan koskaan kokenut yhtä huikeaa iltaa.
Mä en tiedä mikä siinä illassa teki mut kaikkein onnellisimmaksi. Sekö, että näin ja kuulin taas Popedan. Ehkä se, että sain olla aivan täysillä sitä mitä olen, kun kukaan paikalla olleista ei tulisi seuraavana päivänä muistamaan yhtään mitään. Ainakin se, että ihan oikeasti tunsin itseni sosiaalisesti rohkeaksi ihmiseksi edes tuon yhden illan ja tästä syystä tuli käytyä vieraiden ihmisten kanssa keskusteluja, jotka edelleen saa mut nauramaan. Takuuvarmasti illan kruunasi se, että saatiin kaverin kanssa ihan rauhassa ilman kenenkään muun aiheuttamaa häiriötä katsella Robinia syömässä iltapalaa. Siis niinkun R-O-B-I-N syömässä siinä meidän silmien alla bändiporukkansa kanssa. Seriously, eikö nyt lähennellä jo täydellisyyttä? Jep, ja ylitettiin täydellisyyden raja reilusti seuraavana päivänä Robinin keikalla. Keikan päätteeksi kun vielä mentiin viimeiseksi tunniksi tivoliin, niin mä astuin yli sen onnellisuuden rajan, jolloin kaikki hymyilyttää. Sitten itkettiin.
Nyt koitan sisäistää ajatusta siitä, että koulu on todella alkanut. Vähän vaikeaa se on, kun parhaimpina päivinä koulua on vain yksi tai kaksi tuntia. Mitä ihmettä mä oikein teen kaikella tällä vapaa-ajalla? En ainakaan hyödynnä sitä kirjoituksiin lukemalla. Itseäni mä vaan huijaisin, jos sellaista alkaisin väittää. Ehkä olisi syytä alkaa pohtia aamusta iltaan sitä, että mikä musta tulee isona. Se on vähän kuin miettisi universumin laajuutta, pää siinä vain sekoaa mutta mihinkään lopputulokseen ei koskaan päädytä. Hmm.
Kesäloman viimeisiä tunteja viedään. On taas aika päivitellä sitä, miten nopeasti se kesäloma meni. Mikä onkin ihan totta. Mihin meni reilut kaksi kuukautta? Sen piti olla niin hurjan pitkä aika, mutta noin vaan loma alkaa kääntyä arjeksi ja kesä syksyksi. Mutta mä en halua valittaa siitä. En tiedä onko mulla vaan ollut todella hyvä päivä joka tavalla, mutta mun tekee vaan koko ajan mieli hymyillä ja odotan innolla huomista. Yllä näkyvien kuvien (jotka on muuten otettu viime lauantaina Yyterissä) tunnelma kuvaa kyllä täydellisesti mun fiiliksiä just nyt. Ei tee yhtään mieli panikoida tai repiä hiuksia päästä koulun alkamisen takia. Historiallista.
Tuo rauhallisuus saattaa tosin johtua siitä, että mulla on tulossa todella rento jakso. Tasan kahta ainetta koko lukujärjestyksessä. Ompahan ainakin aikaa lukea syksyn kirjoituksia varten. Tai katsella kotona leffoja ja miettiä vakavasti mitä sieltä jääkaapista seuraavaksi hakisi, heh.
Mun viimeinen lomaviikko on mennyt lähinnä tivolissa asumiseen. Siis oikeasti, tyyppi on 18-vuotias ja pyörii tivolissa aamusta iltaan? Yep, that's me. Ei vaan ole kesää ilman takaisin kimpoavia turvakaaria ja vapaaesityksiä.
Kun nyt mietin jälkeen päin tätä kesää, niin täytyy kerrankin myöntää, että se on ollut hyvä. Olen ehtinyt jaksanut/vaivautunut tekemään monia sellaisia asioita, joita ennen loman alkua suunnittelin. En vaihtaisi pois yhtäkään päivää, en edes yhtä niistä, joina koomasin vaan puhelin kädessä selaten sekunnin välein kaikkia sosiaalisia medioita, joiden sisältö pysyi tottakai samana kaiken aikaa. Ollaan saatu kelejäkin ihan laidasta laitaan. Nyt näillä helteillä tuntuu mahdottomalta uskoa, että mä ihan tosissani vietin juhannusta toppatakki päällä, että tarkeni grillata ulkona.
Nyt tämä tyttö valmistautuu peiton alle kääriytymiseen. Veikkaan ettei aamulla ole enää yhtä hyvät fiilikset kuin nyt, minä kun en ole mikään varsinainen aamuvirkku.
