Kun katsoo ulos, niin tulee mietittyä, että milloin tämä masentava lokakuu loppuu. Kuitenkin mun joulukalenteri on sitä mieltä, että nyt on joulukuu, eikä edes olla enää kaukana jouluaatosta. Ja kyllähän se vähän mahanpohjassakin tuntuu, että joulu on lähellä. Saatan olla ikäni puolesta aikuinen, mutta sisäisesti en kasva koskaan niin isoksi, etteikö joulun odottaminen tuntuisi samalta kuin silloin pienenä.
Kuinka monella muulla pariskunnalla on sellainen ongelma, ettei oikein osata päättää miten sitä joulua vietettäisiin? Täältä löytyy kaksi sellaista, joilla on niin vahvat jouluperinteet oman perheen kesken, ettei niistä malttaisi luopua. Ja sitten taas toisaalta haluaisi kuitenkin viettää sitä joulua sen oman rakkaan kanssa. Niimpä, siinähän riittää sitten miettimistä, miten asia ratkaistaisiin kaikkien eduksi.
En tiedä miten multa sujuu pitkästä aikaa yksin nukkuminen, mutta pääsen kokeilemaan sitä pari yötä, kun menen jouluksi kotipuoleen käymään. Enköhän mä selviä, ja on kyllä aivan mahtavaa päästä näkemään pitkästä aikaa kaikkia tuttuja. Vaikka oon kotiutunutkin tänne pääkaupunkiseudulle ja tykkään asua täällä, niin mun perhe ja kaverit on silti toisaalla. Ja kyllä se välillä kirpaisee aika kovaa, kun joutuu suurimman osan aikaa olemaan yksin kotona, ja tajuaa, ettei mulla ole täällä oikein ketään ketä pyytää käymään kahvilla.
Mutta onneksi pääsee jouluksi kotiin, en mä edes osaisi viettää jouluani mitenkään muuten.
Huolimatta syksyisen harmaasta kelistä, on mulla todellakin joulufiilis päällä! Spotifyssä mulla on soinut pelkästään joululauluja jo pitkän aikaa. Oon polttanut kynttilöitä niin paljon, että poikaystävän on täytynyt jo vähän toppuutella välillä. Pieni joulukuusi oli välttämätön ostos jo marraskuun puolella, ja päivän kohokohta on ehdottomasti Muumi-kalenterin luukun avaaminen. En anna edes sen masentaa, ettei tänäkään vuonna tullut Tonttu Toljanteria, vaan joku murhamysteeriohjelmalta vaikuttava joulukalenteri. Onneksi kukaan ei pakota katsomaan sitä, ja onneksi olin lapsi silloin, kun lastenohjelmat oli vielä hyviä.
Tänä vuonna ei jäänyt edes lahja-asiat viime tippaan. Lahjat on ostettuna kaikille joille pitikin, ainoastaan yksi lahja on vielä mietinnän alla, vielä ehtii. Jopa mun lahja poikaystävälle odottaa enää paketointiaan hyvässä piilossa, josta sen toivottavasti vielä löydän. En kai ole ainut, jonka mielestä on niin, että miehelle, vaikka hänet kuinka hyvin tuntisi, on ihan älyttömän vaikeaa ostaa lahjaa? Varsinkin, kun ihan suoraa kysyy toisen toiveita, niin vastaus on mallia "en mä nyt oikein tiedä mitä haluaisin, enkä oikeastaan edes tarvitse mitään". Voi kiitos, oli varmaan kiva olla avuksi. Täytynee varmaan alkaa jo miettiä, mitä ensi vuonna ostaa, kun vaikuttaa olevan joulunajan haastavin tehtävä.
Neljä yötä aattoon enää, sitten odotus on ohi. Pidetäänhän joulumieli korkealla, vaikkei joulupukki ehkä pääsekään tulemaan, kun ei ole lunta. Tsemppiä kaikille joulusiivouksiin, koristelkaa kuusi oikein hienoksi, älkääkä unohtako jouluruokaövereitä, eihän joulu ole joulu ilman pientä ähkyä vatsassa. Jättäkää kuitenkin vähän tilaa suklaalle ja pipareillekin.Nauttikaa, onhan tää sentään vuoden parasta aikaa!
Oikein ihanaa joulua kaikille! <3
Löysin koneelta muutaman kuvan, jotka olivat jääneet lojumaan unohdettuina. Mutta ne sopivatkin paremmin kuin hyvin tänne, sillä tämä blogikin tuntuu välillä olevan aivan täysin unohdettu. Ei se sitä ole, mulla vaan ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa. Mun ideariihikin sijoittuu päivän aikataulussa sinne kello kymmenen jälkeen, kun olen sängyssä makaamassa saamatta kaikista ponnisteluista huolimatta unen päästä kiinni, poikaystävän kuorsausta ja tuhinaa kuunnellen. Olen noina hetkinä kirjoittanut päässäni monen monta blogitekstiä, mutta samaan aikaan kun uni vihdoin tulee, pyyhkiytyvät nuo ideat mielestäni ja olen taas lähtökuopissa.
Mutta olen oppinut nykyään olemaan ottamatta stressiä blogin kirjoittamisesta, sillä itsellenihän minä tätä ennen kaikkea teen. Ja mieluummin laatua kerran kuussa, kuin roskaa joka toinen päivä, vai?
Mun puolesta syksy voisi tulla takaisin heti ja nyt. Kaikki ne upeat värit ja tänä syksynä esiintynyt ihana auringonpaiste. Toisaalta taas toivon kinoksittain lunta valaisemaan tuota ankeaa pimeyttä. Eihän tässä oikeasti voi ihminen muuta kuin masentua, kun joutuu aamusta iltaan istumaan hehkulampun keltaisessa valossa, kun ikkunasta ei tule sisään muuta kuin sadepilvien masentava harmaus. Milloin tähän syksyn ja talven väliin ilmestyi tällainen "en osaa päättää olisiko syksy vai talvi"-vuodenaika?
Onneksi tätä ankeutta kuitenkin valaisee sellaiset asiat kuten että jouluun ei ole enää kuin 37 päivää. Tai se, että sai viettää huikeat pikkujoulut ihanalla kaveriporukalla. Se, kun saa polttaa kynttilöitä ja nauttia niiden luomasta tunnelmasta. Se, että saa vihdoinkin laittaa päälle viime joulusta asti niillä sijoillaan roikkuneet jouluvalot. Tai entäs se, ettei välttämättä tarvitse pukea päälleen kaikkia omistamiaan villasukkia ja neuleita, kun on joku joka voi kietoutua sun ympärille niin, ettet enää palele.
Ettei nyt menisi liian positiiviseksi, niin kyllähän tekin tiedätte sen tuskan, kun tähän aikaan vuodesta menet shoppailemaan, sulla on toppatakki päällä ja hikoilet kuin pieni possu. Tai kun meinaat lähteä johonkin lökäreissä, mutta tajuat lopulta, että nehän näyttävät ihan törkeän tyhmiltä sun talvisaappaiden ja polveen asti ulottuvan toppatakin kanssa. Puhumattakaan siitä, ettet enää voi käyttää napapaitoja, koska et ole enää kesäkunnossa, etkä myöskään tarkene sellainen päälläsi.
Tässä vähän tämän hetkisiä ajatuksia. Onko siellä muita, joita tympii tämä pimeys ja kylmyys? Tai hysteerisiä jouluihmisiä, jotka mun tapaan laskee jo päiviä?
Pakotin viime sunnuntaina Jussin mulle mörönsyötiksi, kun halusin mennä kuvaamaan auringonlaskua tuonne rantaan. Sitähän ei ikinä tiedä minkälaista hihhulia tuolla on liikenteessä, niin ettei tällainen pieni viaton tyttölapsi voi yksin huidella menemään ihan miten vaan noin pimeän tullen. Ei siellä loppujen lopuksi tullut vastaan muita kuin yksi mummeli, joka hänkin oli valokuvaushommissa. Eikä ihme, koska taivaan värit oli aivan upeat tuohon aikaan, ja kuukin paistoi sirppinä taivaalla juuri oikeassa kohdassa.
Miksei nuo koulutehtävät voisi valmistaa itse itseään? Oon aina luullut, että oon jotenkin tosi luova, mutta se luovuus karkaa jonnekin todella kauas aina, kun olisi aika tehdä yhtään mitään kouluun liittyvää. Pitää varmaan tsempata vähän, koska jos alitan rimaa itseni mielestä, niin todennäköisesti tehtäviä tarkastavat opettajat ajattelevat samoja ratoja. Mutta taputus päälaelle, oon tällä kertaa jo niinkin hyvässä aikataulussa, että toinen kotitehtävä on valmis.
Ensi viikolla olisi sitten seuraavat koulupäivät. Odotan kovasti mitä ne tuovat tullessaan, mutta aivan niin innolla en odota turhan aikaisia aamuherätyksiä. No mutta onneksi palkitsen aamuheräämisistä ja koulupäivistä selviämisen lauantaina sillä, että mennään Jussin kanssa katsomaan uusin Bondi. Heittäkäähän arvaus, kumpi on innokkaampi leffaanlähtijä, minä vai poikaystävä. Lähden kuitenkin mukaan, koska olenhan maailman paras tyttöystävä. Tai sitten lähinnä siksi, että suunnitelmaan kuuluu myös syöminen leffan jälkeen, ja koska mulle ei olisi ruoka maistunut. Eikä pidä unohtaa, että oon joskus kuullut paremman puolikkaani suusta sellaisen lupauksen, että jos minä joskus joudun katsomaan James Bondia hänen kanssaan, niin hän vastaavasti viettää joskus kanssani illan Justin Bieber-leffaa katsellen. Hah!
Onko siellä ruudun toisella puolella yhtäkään Vain elämää-fanaatikkoa? Täällä ilmoittautuu yksi. En ole katsonut aiempia kausia, koska mua ei suoraan sanottuna kiinnostanut, ja revinkin melkein hiuksia päästä, kun sitä sitten hehkutettiin joka tuutissa. Viimeisintä kautta aloin katsoa lähinnä Antti Tuiskun takia, ja se olikin menoa sitten. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun jotenkin ajattelin, että tuo on vain yksi turha ohjelma monien muiden joukossa. Mutta ei, tuohan on ihan huippu sarja! Ja erityisesti, kun television ohjelmatarjonnan taso hipoo niin pohjamutia nykyään, että kyllä Vain elämää on ylistyksensä ansainnut. Nykyään inhoan kyseisen ohjelman ylistystä vain siitä syystä, että en voi selata Facebook-etusivuani ilman ettei sieltä löytyisi Vain elämää-uutisia, joista käy ilmi mitä biisejä kukakin artisti on viimeisimmässä jaksossa esittänyt. Ja tietenkään emme ole vielä poikaystävän kanssa kyseistä jaksoa ehtineet syystä tai toisesta katsoa. Ehkä oon vaan tosi hysteerinen, mutta mun mielestä on kivempi kuulla vasta ohjelmaa katsellessa, mitä kukakin artisti esittää, kuin lukea otsikoita tyyliin "Sannin herkkä tulkinta henkilön X kappaleesta sai kyyneliin".
Näihin tunnelmiin tällä kertaa. Nauttikaa upeista syyskeleistä!
Onko siellä ruudun toisella puolella ketään, jota ahdistaa uudet tilanteet? Ihmisiä, jotka tykkäävät mieluiten pysyä tutussa ja turvallisessa? Anyone?
Koska mä olen just semmonen. Kyllä mä muutoksista tykkään, uusi hiustyyli tai vieraaseen maahan meno ei tuota tuskaa. Mutta sanotaan että vaikkapa uusi koulu tai uudet ihmiset saa mut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Mitä jos teen tai sanon jotain väärin, jos en osaakaan toimia kuten uudessa tilanteessa tulisi? Panikoin aina liikaa, välillä todella turhistakin asioista, ja oon kaikkein eniten mukavuusalueellani, kun olen tilanteessa, missä tiedän miten minun tulee toimia.
Tästä syystä ensimmäinen päivä uudessa koulussa jännitti mua ihan tuskallisen paljon, olin ihan hermoraunio sinä aamuna. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin, mun luokassa oli mukavia ihmisiä, vaikkakin tunsin itseni niin lapseksi siellä, koska lähes kaikki olivat aika paljonkin mua vanhempia. Ekoina päivinä kuunneltiin ammattilaisten kertovan mitä valokuvaus oikeastaan pitää sisällään ja saatiin pari kotitehtävää, jotka ovat mulla hieman liian pahasti työn alla vielä. Hups.
Tässä nyt oli tiivistetty tarina kaikille, joita kiinnosti, miten mulla sujui koulun aloittaminen.
Kaikilla meillä on paikkoja ja ihmisiä, joita yritämme vältellä parhaamme mukaan, sillä näissä paikoissa oleminen tai näiden ihmisten kohtaaminen on vain liian epämukavaa. Mulla nämä paikat ovat yleensä olleet juuri niitä, missä on liikaa mulle vieraita ihmisiä, joiden kanssa kuitenkin pitäisi olla tekemisissä ja tulla toimeen. Koti on sitten aina ollut se paikka, jossa voi olla kaikkein vapautunein ja oma itsensä. Mutta entä jos yhtäkkiä käykin niin, että siitä kodista tulee se paikka, mitä vältellään?
Mulla on tottakai nyt uusi koti Espoossa poikaystävän kanssa, ja itseasiassa tämä tuntuukin nykyään enemmän kodilta kuin mikään muu. Mutta nyt puhutaan nimenomaan siitä kodista, mikä mulla on lakeuksilla.
Niin mikä koti? Erittäin hyvä kysymys, sillä en tiedä osaanko enää itsekään vastata tuohon. On se vähän hankalaa lähteä kotiin käymään, kun ei tiedä mitä se käsite nykyään tarkoittaa, eikä ole edes varma ketä siellä "kotona" nykyään asuu. Kyllähän mä tiedän, että mulle on aina paikka joka ikisen ihanan sukulaisen luona, muttei se kuitenkaan ole ihan sama asia, kuin mennä siihen taloon, jossa on kasvanut.
"Koska te ootte tänne päin tulossa?", ne kysyy. Mä vastaan, etten mä tiedä, mikä oikeasti onkin totta. On niin vaikea lähteä vuorotyöläisen kanssa mihinkään, ja sitten mun harvat koulupäivät osuu juuri poikaystävän vapaapäiville. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin en mä ole varma haluankokaan mä tietää milloin ollaan menossa sinne päin. Tietenkin mä haluan nähdä sukulaisia ja ystäviä, koska mulla on kamala ikävä kaikkia Nelliä myöten, ja musta on kamalaa ajatella, että mun suloiset pienet serkut ei ehkä opi edes tuntemaan mua kunnolla, kun ne ei näe mua koskaan. Mutta se kotiin meno on nykyään niin raskasta, eikä mulla ole yhtä hyvä olla siellä kuin ennen. Mä en nykyään tiedä kenelle mä uskallan edes puhua, kun mitä ikinä sanookaan, niin sen saa hetken perästä kuulla toiselta suunnalta, hitusen muunneltuna niin, että siitä on joku saanut syyn loukkaantua tai muuten vaan pahoittaa mielensä.
Mulle sanotaan, että mulla on oikeus itkeä ja olla surullinen, vihainen, pettynyt. Ihan mitä tahansa. Mutta ei mulla ole. Mä kestän kaiken, otan vastaan ihan kaiken mitä tulee ja pysyn vahvana, koska en mä voi hajota silloin kun kaikki muut on jo valmiiksi säröilemässä. Mun täytyy yrittää pitää se kaikki kasassa. Ja sitten mä tuun takaisin kotiin, meidän kotiin, missä mulla on hyvä olla ihmisen kanssa, jota ilman mä en selviäisi tästä kaikesta. Mä tulen kotiin, ja leikin että kaikki on hyvin. Koska kun mä oon täällä, niin eihän sitä kaikkea tapahdu, mikä kotipuolessa on kaatanut kaiken katolleen. Laitan Antti Tuiskun soimaan ja "harmi kun en kuule sanaakaan". Oon täällä turvassa siltä kaikelta, enkä välttämättä uskalla enää lähteä pois.
Kyllä mä tiedän, että mua rakastetaan, ja mut halutaan kotiin niin usein kuin se vaan on mahdollista. Mutta mä toivoisin, että kotiin olisi kiva mennä. Ymmärrän, ettei se koskaan tule olemaan sama, millaisena se jäi mun mieleen, kun lähdin sieltä tavaroineni. Mutta se voisi silti olla hauskaa, jotain mitä mä odottaisin innolla, enkä epävarmuudella. Mä en halua tulla käytetyksi aseena ketään vastaan, enkä toimia minkään sortin kirjekyyhkynä. Haluaisin vaan olla lapsi vanhemmilleni, vaikka he asuisivatkin eri osoitteissa. En mä ole mikään palkinto, mistä täytyy taistella verenmaku suussa. Mä olen kummankin yhtä paljon, mä tykkään kummastakin yhtä paljon.
Tää maailma on niin vihaan kyllästynyt. Ja minä kans.
En ole varma, olisko mun sittenkin pitänyt kirjoittaa tämä vain itselleni päiväkirjaan, mutta koska unohdin saamani kirjan kummieni luo, josta se on edelleen matkustanut Pohjanmaalle, niin kirjoitin tämän nyt tänne. En kenenkään kiusaksi, enkä mistään muustakaan syystä kuin vaan siitä, että tämä on täällä itseäni varten. Ja yhdeksi eläväksi todisteeksi siitä, että vaikka hymyilen ja vaikutan tavalliselta, saattaa pinnan alla kuohua. En varmasti ole ainut.
Ei varmaan jää kellekään epäselväksi, että oon tykästynyt kukkakuosiin ja kukkiin, haha.
Piipahdettiin tosiaan Sellossa tässä yhtenä päivänä, ja yllätys yllätys sieltä lähti mukaan muutama vaatekappale, joista ne tärkeimmät näette kuvissa. Olen jo monena kesänä yrittänyt löytää tuollaisen kesähaalarin, mutta ne ovat aina olleet joko väärän mallisia tai varustettu tyhmällä kuosilla. Nyt vihdoin kuitenkin sekä malli, että kuvio täsmäsivät täydellisesti, ja hintakin sopi mukavasti mun budjettiin. Ainut huono puoli vaan on se, ettei kesävaatteille enää ole kauheasti käyttöä, joten täytyy malttaa odottaa ensi kesään tai toivoa salaa, että tälle syksylle ilmaantuisi taas äkkilähtö etelän lämpöön, että pääsisin korkkaaman tuon haalari-ihanuuden oikeassa käytössä.
Ja älkää pelätkö, ei tästä oikeasti ole tulossa sivustoa, jossa esittelen pelkästään ostoksiani. Olen vain innoissani, kun kerrankin vaatekaupasta voi oikeasti ostaakin jotain, eikä vain ihastella kaikkea sitä, mihin ei ole varaa.
Noin muuten mun kuulumiset on sitä samaa vanhaa, yritän keksiä tekemistä kotosalla. Oon yrittänyt saada luettua loppuun kirjaa, jonka lukeminen jäi kesken silloin kun auringonottokelit loppui, yrittänyt olla hyvä tyttöystävä pesemällä pyykkiä ja pitämällä muutenkin kämppää ojennuksessa ja tämän kaiken kivan keskellä koittanut selvitä hyttysen tai jonkun muun inhottavan puremasta, joka kutiaa niin, että mun sääressä on kohta kolo kaiken raapimisen jäljiltä.
Ettette luule, ettei mun elämässä oikeesti tapahtuis mitään, niin kyllä sitä aina silloin tällöin jotain oikeaakin tekemistä löytyy. Tuossa kuun ensimmäisenä juhlistettiin vähän poikaystävän kanssa, kun tässä on oltu yhdessä jo sellaiset yksitoista kuukautta. Vuosipäivä sen kun lähestyy. Ei sitä kyllä millään usko, aika on mennyt niin nopeasti ihan huomaamatta. Mutta niinhän se aika kuluu, hyvässä seurassa. <3
Tämän lisäksi ohjelmaa on luvassa kotona käynnin ja armeijassa olevan veljen valan muodossa. Kiva päästä kotiin näkemään kavereita ja perhettä, ennen kaikkea sitä veljeä, kun tuon armeijan takia muutenkin harvat tapaamiset on yhä harvemmassa. En toki sano, ettei raskas reissu olisi tulossa, sillä Kajaaniin ei ihan puolen tunnin matka olekaan ja kotona käyminen saa aina aikaan järkyttävän määrän tunteita läpikäytäväksi. Mutta perhe on kuitenkin perhe, ja mulle tärkeä. Mikä tilanne sielä sitten onkaan, mulla on aina paikka siellä ja haluan käydä niin usein kuin voin.
Eipä tälläkään kertaa tämän kummempaa, jatkan mun jokapäiväisiä puuhasteluja. Näyttää siltä, että parvekkeella tarkenisi ehkä ottaa aurinkoa kirjan parissa, mutta todennäköisesti jostain ilmestyy kasa ukkospilviä, jos sen teen.
Kyllähän siitä taas kerran on vierähtänyt tovi, kun olen viimeksi ilmoitellut itsestäni täällä. Mutta nyt, jos siellä jokunen lukija on vielä jäljellä, niin odotus palkitaan.
Keneltäkään ei ole varmaan jäänyt huomaamatta, että tämä kesä ei ole ollut ihan sieltä parhaasta päästä. Niin mikä kesä? Nimenomaan, minäkin odottelen edelleen sen alkua.
Osui kuitenkin olla ihan kohtalaiset säät poikaystävän lomaviikon aikana, jolloin ehdittiinkin ajella ympäri Suomea. Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomen kautta takaisin tänne pääkaupunkiseudulle. Täällä viihdyttiin niin huonosti, että tehtiiin vielä pikku visiitti Turkuun, missä tämän postauksen kuvat on otettu. Turussa me ehdittiin shoppailla, syödä hyvin ja kävellä jalat rakoille. Juotiin kuoharia mun synttäreiden kunniaksi, jotka oli ja meni joskus tässä heinäkuun aikana. Se ois pyöreitä sitten ensi vuonna. Eipä ainakaan vielä ikäkriisiä pukkaa.
Paljon on ehtinyt taas tapahtua tämän blogihiljaisuuden aikana. Päällimmäisenä ja ehkä merkittävimpänä kuitenkin se, että mä oon päässyt kouluun! Nyt loppuu kotona lusmuilu ja tulokseton työnhaku. Tai ei ihan kokonaan, koska kouluhommia tehdään suurimmaksi osaksi etänä, mutta sittenpähän on jotain mielekästä tekemistä kotona. Koulu alkaa elokuun lopussa ja yksitoista kuukautta, niin olen hyvällä tuurilla valmis valokuvaaja! Oon niin innoissani, kun ainakin hetken aikaa tiedän mitä teen, eikä tulevaisuus ole aivan auki.
Toinen asia mistä oon innoissani, on mun uudet vaatteet. Yksi huonoja puolia omillaan asumisessa on, et rahat menee pääasiassa pakollisiin menoihin, eikä ylimääräistä jää. Nyt sain kuitenkin mun vanhemmilta valmistujais- ja synttärilahjarahaa, jolla saan ostettua itelleni jotain. Tyhjäsin mun vaatekaappia vähän aika sitten, eikä sinne jäänyt paljon mitään, joten se kaipaa kipeästi täytettä. Enkä mä nyt paljon mitään löytänyt, mutta se yksikin uusi vaatekappale piristää kummasti! Pärjää taas vähän aikaa, kun ei tarvii pyörittää samaa vaatekertaa pyykkikoneessa, että olisi jotain päällepantavaa. Ostokset näkyvät alla.
Eiköhän musta taas joskus kuulu täällä. Nyt jatkan viltin alla värjöttelyä ja Netflixin katselua kuten näillä "kesäkeleillä" kuuluukin.
Käytiin viikko sitten poikaystävän kanssa Korkeasaaressa. Johan mun viime käynnistä olikin aikaa, ekaluokalla kun tehtiin luokkaretki tuonne. Olihan se vähän eri verrattuna Ähtäriin, missä on tullut vähän useammin käytyä.
Päivä oli tosi kiva lukuunottamatta vähän pilvistä ja kylmää ilmaa. Miinusta myös sairaan pelottavista ja verenhimoisista riikinkukoista, joita tuola pyöri vapaana vähän siellä sun täällä. En yhtään tykkää varpusta suuremmista lintueläimistä, ja olisin suurella todennäköisyydellä haudassa tällä hetkellä, jos sellanen elukka ois hyökänny mun hodarin kimppuun sillä raivolla, millä se hyökkäs yhden viattoman mummelin eväisiin kiinni.
Oltiin ensin ihan pettyneitä, kun mitään eläimiä ei meinannut edes näkyä ollenkaan, mutta myöhemmin mun seuralainen varmaan alkoi toivoa, ettei olisi mitään eläimiä näkynytkään, sillä mun "Apua kuinka söpö!" "Ihana, mä haluun tollasen kotiin!" "En kestä miten sulosia!" -huudot varmaan kaikui jonkun matkan päähän. Pyydän anteeksi, että pidän eläimistä. Haluan silti edelleen sellaisen nokkahiiren itselleni kotiin kiitos. En pysty käsittelemään sitä, miten söpö joku voikaan olla.
Vaikka en oo pitkään aikaan kuvannutkaan mitään, niin oon onnellinen, että taidot ainakin pääpiirteittään on tallella. En tykkää itseni kehumisesta, koska siitä tulee niin itserakas ja leuhka olo, mutta salaa jossain syvällä itsessäni oon tyytyväinen näihin kuviin.
Kuulette musta taas joskus, kun oon Netflixin ja työhakemusten lähettelyn lomasta joutanut kuvaamaan.
