torstai 18. helmikuuta 2016

15.11.2015

      Mun ei todellakaan pitänyt ihastua tähän tyyppiin, mehän oltiin vaan kavereita. Vai oltiinko edes sitä, ehkä paremminkin tuttuja, jotka silloin tällöin vaihtelivat kuulumisia facebookissa. Kuitenkin jostain mulle itsellenikin käsittämättömästä syystä pääsi käymään niin, että olin yhtäkkiä kaikkia mun raajoja myöten ihastunut. En ihmettele, että niin kävi, sillä keksisin pitkän listan syitä sille, miksi tähän ihmiseen oli niin helppo ihastua. Sitä en ymmärtänyt, miksi juuri sillä hetkellä. Mutta tiedättehän tekin sen elokuvista tutun, jokseenkin kliseisen kaavan: päähahmo havittelee koulun cooleinta tyyppiä, ymmärtää lopulta tuon koulun johtotähden olevan kaikkea muuta kuin mistä oli haaveillut ja tajuaa, että oikeasti hänen elämänsä rakkaus on koko ajan ollut hänen paras ystävänsä. Toisinaan elämä siis menee täsmälleen samoin kuin elokuvissa.
      Voitte vain kuvitella, miten mun lähipiiri suhtautui siihen, että olin lähdössä viikonlopuksi heille tuntemattoman miespuolisen henkilön luo, jonka olin tavannut netissä, ja itsekin nähnyt kasvokkain vain kerran aiemmin. Musta on kiva, että mun sukulaiset välittää ja pitää huolta, mutten voi kieltää etteikö se olisi tuolloin ärsyttänyt, koska mä olin päättänyt lähteä muiden varoituksista huolimatta. Minä nimittäin tiesin, että se poika jonka olin tavannut reilu vuosi takaperin, ei todellakaan olisi aikeissa satuttaa mua. Varmaan sanomattakin selvää, että mä olin oikeassa.

sormukset 4

     En ikinä unohda sitä tunnetta, kun lopulta löysin meidän sopimalle tapaamispaikalle, ja mua odotti siellä niin komea tapaus, että kyllä siinä tämmöinen pikkutyttö meni hiljaiseksi. En ole varmaan koskaan (tai varmasti olen, mutta silloin tuntui tältä) ollut niin hermostunut, eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että tuo komea tapaus kaahasi Helsingin keskustassa sellaista vauhtia, että oksat pois. Etsin nopeasti jotain mistä pitää kiinni siinä vauhdissa, ja toivoin että matka ei olisi turhan pitkä. Radiosta alkoi mun silloinen ihan suosikkikipale, Haloo Helsingin Beibi, jossa lauletaan näin:


 "Jos mä tähän lähden,
mitä en tehnyt muiden tähden, 
niin ole mulle sen arvoinen.
Jos mä tähän lähden,
sua piiloon kätke en,
vaan aion olla silminnähden onnellinen."


     Toi kohta jotenkin osui ja upposi sillä hetkellä, koska se oli kuin suoraa mun ajatuksista. Mä halusin osoittaa kaikille epäilijöille, että tää juttu oli kaiken arvoinen, että mä kyllä tulisin ehjänä kotiin ja kaikki olisi hyvin. Sen jälkeen kun olisin saanut sanottua kaikille "mitäs mä sanoin", niin mä aikoisin olla onnellinen. Ja sitä mä todellakin olin silloin, ja olen ehkä jopa hiukan enemmän nykyään.


                                                     
sormukset 2 sormukset 1

     Me ollaan oltu kohta puolitoista vuotta yhdessä. En voi uskoa, että siitä on niin pitkä aika, kun sanoin ensimmäisen kerran jollekin rakastavani tätä. Se tuntui hyvältä ja oikealta silloin, ja se tuntuu siltä edelleen. Rakkauden kohde on edelleen sama, enkä usko että se tulee muuttumaan. Ja osoituksena siitä meillä on nämä sormukset.
     Joidenkin mielestä tämä on ehkä liian aikaista, kuten itse ainakin epäilin sukulaisten mielestä olevan, ja hermoilin monet kerrat sitä, että miten tähän suhtaudutaan. Mutta meistä aika oli vaan oikea, ja aikuisiahan tässä ollaan. Eikä kukaan ainakaan tähän mennessä ole osoittanut paheksuntaa, tai tullut repimään sormuksia pois meidän sormista, että noin niinkun omasta mielestä meni aika hyvin.

sormukset 3

   Vaikka työrintamalla on edelleen hiljaista, enkä todellakaan tiedä mitä aion tehdä valokuvaajan opintojen jälkeen, niin mulla on silti yksi asia, johon aion panostaa ja jossa aion menestyä. Nimittäin rakkauselämä. En edes tiedä onko mulla koskaan ollut mitään toiveammattia (prinsessan lisäksi tietenkin) tai muuta vastaavaa päämäärää elämässä, mutta pienestä asti olen tiennyt, että haluan olla onnellinen. Joillekin se ei ole yhtä arvokas päämäärä tai saavutus, kuin vaikkapa lääkäriksi lukeminen, mutta mulle se on. Etenkin tällä hetkellä, kun en oikeasti tiedä, mitä tahtoisin tulevaisuudella tehdä. Tästä suhteesta mä olen varma, ja se tuntuu todella hienolta. 

lauantai 6. helmikuuta 2016

Hotellielämää

028 007 018 011 010 024 036 032 038

    Aloitettiin rakkaan kanssa tämä viikko romanttisesti hotelliyöllä. Ei todellakaan sillä, että oltaisiin voitettu lotossa, ja olisi varaa useamminkin nukkua hotellissa. Juhlistettiin vaan vähän sitä, että tämän viikon maanantaina tuli vuosi siitä, kun mä allekirjoitin meidän vuokrasopimuksen. Virallisesti siis vuosi yhdessä asumista täynnä. Ja onhan tuo kuun ensimmäinen päivä myös meidän kuukausipäivä, vuosi ja viisi kuukautta yhdessä. Eikä muuten tunnu missään, ei sitä oikein edes usko, että siitä on jo noin kauan, kun tämä kaikki alkoi.
     
    Syötiin lounaaksi todella hyvät pizzat Bravuria-nimisessä paikassa, suosittelen! Siitä jatkettiin matkaa meidän hotellille, mutta minähän en sitä matkaa jaksanut kävellä ilman kahvilapysähdystä, joten hörpittiin auringonpaisteisella terassilla cappuccinot ja syötiin laskiaispulla puoliksi. Niiden voimalla jaksettiin sitten perille saakka.
    Majoituttiin Scandic Paasi-hotellissa, ja täytyy kyllä sanoa, että oltiin tosi tyytyväisiä. Oltiin varattu vähän astetta parempi huone, koska mun oli pakko saada kylpyammeellinen huone. Mutta johan se olikin iso lukaali! Kuvista huoneen kokoa on vaikea hahmottaa, mutta uskokaa pois, se oli paljon isompi kuin ne kopit mihin mä olen tottunut. 
    Käveltiin pikku lenkki ulkona, jonka seurauksena sain jalkaani sellaisen rakon ettei ole ikinä ollut. Mutta urheilijahan ei tervettä päivää näe, eikö niin? Rentouduttiin vaahtokylvyssä samppanjalasillisten kera. En voi väittää etteikö olisi ollut luksusta. Illalla lähdettiin keskustaan syömään Hard Rock Cafeeseen, kyllä maistui!

    Tiistaina lähdettiin hyvissä ajoin kotiin, koska edellisen päivän auringonpaiste ja muutenkin upea sää oli vaihtunut lumisateeseen ja loskakeliin, eikä sitten huvittanut olla ulkona sen enempää kuin oli pakko. 

   Huolimatta rakosta, joka mulla edelleen on jalassa, ja siitä, että oon tällä hetkellä aivan järkyttävässä flunssassa, niin oli kyllä välillä kiva tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Sai kunnolla nauttia rakkaan seurasta, olla ihan rauhassa, eikä ollut kiire mihinkään. Vaikka arki on myös ihanaa, niin kyllä tuollaisesta pienestä luksuksesta nauttii ihan eri lailla.

perjantai 5. helmikuuta 2016

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kihlajaiset

042 031 034 028

     Tiedättekö sen tunteen, kun ootte pitkään suunnitelleet joitain juhlia, ja muutama päivä ennen h-hetkeä teidän juhlapaikka päättää palaa poroksi? Minäkin tiedän nykyään miltä se tuntuu.

     Huolimatta siitä, etteivät juhlat toteutuneet kokonaisuudessaan alkuperäisen kaavan mukaan, niin en usko, että kihlajaisjuhlat voisivat olla tuon onnistuneemmat. Mulla oli itsellä aivan mahtava päivä, ja toivon mukaan mun parempi puolisko ja edes joku osa vieraista jakoivat tuon tunteen mun kanssa. Nämä kuvat eivät nyt ollenkaan tuo oikeutta meidän loistaville juhlille, mutta mennään näillä, kun ne olivat ainoat aiheeseen liittyvät onnistuneet otokset mun kamerassa. 

    Kiitokset Pupulle, jota ilman mulla ei olisi paljon mitään, eikä varsinkaan tätä nättiä sormusta sormessa. Kiitos ihanille sukulaisille, jotka hyvien leipomistaitojen lisäksi ovat myös mitä mahtavinta seuraa. Kiitos kummitädille kivasta puheesta, ja eräälle pikkuneidille koskettavasta musiikkiesityksestä. Kiitos rakkaille ystäville, jotka jaksoitte tanssia mun kanssa pitkälle yöhön. Kiitos jollekin meitä suuremmalle voimalle siitä, että vaikka ensimmäinen juhlapaikka paloi, niin saatiin järjestettyä tilalle aivan yhtä hyvä paikka. Ja lopuksi erityisen suuri kiitos mun äidille, joka järjesti nämä ikimuistoiset juhlat. 

Olipas pitkä rivi kiitoksia, mutta täysin ansaittuja kaikki.