Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. syyskuuta 2018

Itseä etsimässä

IMG_1379 IMG_1330 IMG_1355 Vähän syystunnelmia kuvien kautta. Olin ajatellut kuviin hienoa syksyn lehtien väriloistoa, mutta ilmeisesti ainakin kyseisessä lokaatiossa oli sille liian aikaista. Eipä se loppujen lopuksi haitannut, sillä saatiin siitä huolimatta kiva tunnelma näihin kuviin. Mikä on suoranainen ihme, sillä itse en ole parhaimmillani kameran tuolla puolen, eikä poikaystävä sen takana, ainakaan henkilökuvauksessa. Tiimityöllä voittoon. IMG_1404 IMG_1336 IMG_1374 IMG_1469 Syksy on tuonut mukanaan tietoisuuden siitä, että kouluun hakeminen olisi taas ajankohtaista. Hakea mä aion, mutta aiemmat pettymykset kolkuttelevat takaraivossa. Täytyisi saada raavittua motivaation rippeitä kasaan, että olisi tälläkin kertaa edes jotain mahdollisuuksia. Vähän lohtua antaa se, että sattumalta koulutuksia erittäin avoimin mielin selaillessani löysin yhden paikan, joka jotenkin kolahti heti. Tuli semmonen kotoisa olo, että okei, tämä voisi olla se mitä mä oon yrittänyt löytää. Haku kyseiseen paikkaan on kuitenkin vasta keväällä, joten annan ajatuksen muhia sinne saakka, ja katsotaan mihin elämä tällä välin kuljettaa. IMG_1341 IMG_1419 IMG_1475 Koulupaikan ja ammatinvalinnan ohella on tullut mietittyä montaa muutakin suurempaa kysymystä, ja sitä, että kuka mä oikein olen ja minne olen menossa. Isoja kysymyksiähän ne on, eikä niihin todellakaan ole helppoa löytää vastauksia. Noiden asioiden kohtaaminen on toisaalta pelottavaa, mutta loppujen lopuksi olen kokenut sen myös helpottavana, että niitä on todella pysähtynyt miettimään. Enemmän tai vähemmän ne kuitenkin pyörivät taustameluna mielessä, mutta niiden kohtaaminen ja käsittely tekee niistä vähän pienemmän mörön.
      Monissa näissä asioissa vastaus ei ole tullut eteen heti, mutta olen työstänyt sitä sitten sen kautta, että mitä en ainakaan halua elämältä ja sen osa-alueilta. Siihen on jotenkin paljon helpompi vastata. Ja vaikkei kaikki vieläkään ole ihan selvää, niin en pelkää tulevaa tai muutosta niin paljon. Ymmärrän myös sen, että monesti muutoksen eteen on tehtävä itse töitä ja otettava se ratkaiseva askel, eikä jäädä toivomaan parasta tai odottaa muiden tekevän päätöksiä puolestani. Jotkut asiat tapahtuvat omalla painollaan kun on niiden aika, toisinaan on potkittava vauhtia itse, että pääsee sinne minne tahtoo. Lopulta elämän isot valinnat on vaan uskalluksesta kiinni. Mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua?

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Surulapsi

IMG_0574 IMG_0615 IMG_0613 IMG_0582 IMG_0586 IMG_0603     Täytin pari viikkoa sitten 22 vuotta. Ajatuksena oli tehdä sellainen inspiroiva "22 asiaa jotka olen oppinut elämäni aikana"-postaus, koska niitä on ollut hauska lukea muidenkin blogeista. En kuitenkaan löytänyt fiilistä sellaisen kirjoittamiseen. En vaan saanut aikaiseksi, sitäkään.

     Moni muukin asia on viime aikoina jäänyt roikkumaan, koska en vain pysty, viitsi, jaksa tai halua. Toisena hetkenä olen täynnä tarmoa, touhuan ja saan aikaiseksi paljon, mutta toisinaan jään vaan sohvalle makaamaan. Vaikka haluaisin tehdä paljon, en vain saa itseäni ylös. Sitten tulevat itseinho ja syytökset; miten mä voin olla näin laiska, miksen mä edisty mun tekemisessä, ei musta ikinä voi tulla mitään tällä menolla, mä olen huono. Ja ahdistus; tässä mä vaan makaan pakoilemassa kaikkea sitä, mitä pitäisi juuri nyt olla tekemässä ja hoitamassa.
      Onko yhden hammaslääkäriajan varaaminen loppupeleissä niin vaikea homma? Ei, mutta se tuntuu siltä. Keksin tekosyitä, miksi en juuri tänään voi soittaa ja varata sitä aikaa, ja sitten se unohtuu kokonaan. Selitys voisi löytyä hammaslääkäripelosta ja osittain varmasti sitä onkin, mutta sama kaava toistuu kaikkien kivojenkin asioiden kohdalla. Kuinka vaikeaa voi olla sopia tapaamista kaverin kanssa, jota et ole nähnyt pitkään aikaan? Yllättävän, sillä en ole vieläkään kyennyt sopimaan mitään sitovaa. Pelottaa ajatus siitä, että kalenterissa on sovittuna jotain tietylle päivälle, jos se päivä onkin yksi niistä huonoista. Yksi niistä, kun en vain pääse sohvalta pois eikä mikään oikein huvita tai tunnu miltään. Se ei johdu siitä kaverista, jota todella haluaisin nähdä, vaan minusta itsestäni, mutta sitä on todella vaikea selittää sille toiselle. En halua tuottaa pettymystä ilmoittamalla tapaamispäivänä, etten pääsekään paikalle, sillä haluan vain hautautua omiin oloihini, enkä pysty juuri nyt kohtaamaan sosiaalisia tilanteita.
       Ihan yhtä vaikeaa sitä oli selittää lääkärille, kun ei sitä ahdistusta ulospäin huomaa. Kun menin sinne ja ilmoitin hymyillen, että on ollut vähän uupumuksen oireita ja ahdistuneisuutta, niin tajusin itsekin ettei tainnut nyt ihan mennä läpi. Eikä ilman enempää kertomusta mennytkään. Mutta sellainen mä olen, iloinen ja hymyilevä. Viime aikoina se ei vaan ole kummunnut ihan sisältä asti, ja olen siksi yrittänyt keskittyä enemmän itseeni. Siihen, mitä mä elämältä haluan. Ne ei ole mitään ihan helppoja pohdintoja, enkä ole niiden kanssa läheskään vielä valmis. Suunta on kuitenkin oikea.

      Palaan huomenna töihin parin viikon sairasloman jälkeen. Vähän jännittää, mutta toisaalta kiva saada jotain rutiinia elämään taas vaihteeksi.

      Yksi oppi elämästä tähän loppuun; vaikka ihminen hymyilee ja on reipas, voi hän silti kärsiä masennuksesta tai olla muuten allapäin. Joten muistakaa silloin tällöin kysyä läheisiltänne, jopa siltä kaikista iloisimmalta ja energisimmältä kaverilta, että mitä heille oikeasti kuuluu.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Mitä mietit juuri nyt?

On todella pitkä aika siitä, kun viimeksi avasin tämän sivun. Paljon on ehtinyt tapahtua ja kiirettä on pitänyt, mutta josko tämä vauhti tästä pikkuhiljaa alkaisi tasaantua. Pieni tilannekatsaus tähän hetkeen; uudessa työssä on ehtinyt vierähtää jo pari kuukautta, uutta asuntoa ollaan asutettu jo yksi enemmän. Tavarat on vihdoin löytäneet paikkansa, mikä on laskenut stressitasoa yhden pykälän. Tulossa olisi yksi pääsykoe viidestä, joihin odotin kutsua. Tahdonvoimasta huolimatta en kykene uskomaan, että koulupaikkaa olisi tätä myötä siunaantumassa tänäkään syksynä. Pidetään silti sormet ristissä.

Uusien kuvioiden myötä ja noin yleisestikin ottaen mun päässä pyörii monenlaista ajatusta, joten ajattelin jakaa muutaman päällimmäisen niistä teidän kanssa.

1. Kuinkahan iso menetys maailmalle olisi, jos lokit kuolisi sukupuuttoon? Nimimerkillä täällä rannan tuntumassa asuvana en arvosta valvottuja öitä syystä, että noilla siivekkäillä täytyy olla toisilleen niin hemmetin paljon asiaa. Taukoamatta. Keskellä yötä. Kun allekirjoittaneen herätyskello on soimassa 4:30.

2. Pari kuukautta kassatyöskentelyä takana, ja voin nimetä kolme suomalaisten useimmin ostamaa elintarviketta: kurkku, banaani ja alkoholi. En osaa arvioida missä järjestyksessä, mutta nämä ovat kyllä kolme kovaa. IMG_0416 3. Kun minä ja moni muu elokuun lopulla valitamme säiden olleen koko kesän surkeat, se johtuu vain siitä, että toukokuusta ja aivan upeista säistä on jo aivan liian pitkä aika. Muistetaan siis nämä kelit, vaikka juhannuksena tulisikin räntää taivaan täydeltä.

4. Some on tulvillaan valmistujaiskuvia, ja kyllä tuli taas haikea olo, kun miettii miten pitkä aika omista yo-juhlista jo on. Sen päivän haluaisin kyllä takaisin. Onneksi ensi keväänä sitten pääsee juhlimaan, kun pikkuveli toivon mukaan valmistuu. Erittäin paljon onnea kaikille teille jotka nyt tänään valmistutte, nauttikaa teidän päivästä! Se on sellainen, mitä tulee vielä moneen otteeseen muisteltua ja fiilisteltyä.

5. Ja edelliseen liittyen, antaisin mitä vaan jos saisin nyt kokea sen keveyden ja vapauden tunteen, minkä kouluaikoina koin aina kesäloman alkaessa. Se oli kuitenkin aina sellainen palkinto, että nyt on taas vuosi paiskittu töitä ja saa hetken vain olla ja levätä. Itse ainakin kaipaisin työelämään sitä samaa, että olisi joku etappi mihin tähdätään ja mikä motivoisi jaksamaan vielä vähän. Varsinkin nyt, kun itsellä ei kesälomaa ole ollenkaan, tuntuu tämä työnteko yhdeltä oravanpyörältä, jolle ei näy loppua.

6. Mistä te naiset nykyään ostatte itsellenne juhlamekkoja? Muhun on iskemässä lievä paniikki, sillä juhannuksena tanssittaisiin yhden meidän kaverin häitä, mutta multa puuttuu vielä mekko. Luulin, että kaupat täyttyisivät juhlamekoista kun käydään kevättä ja kesää kohti, mutta olin selkeästi väärässä. Netistä tilaaminen on tässä vaiheessa jo vähän riski, kun aikaa on enää niin vähän, eikä itselläni olisi alun alkaenkaan ollut sellaisia rahoja, että voisin tilata viisi mekkoa kerralla sovitukseen. Tykkään muutenkin käydä shoppailemassa ihan konkreettisesti liikkeissä mieluummin kuin nettishoppailla, mutta kyllä tämä aika toivottomalta alkaa näyttää. IMG_0404 7. Muistan vielä ajan, kun kello kahdeksan tai yhdeksän tuntui aivan liian aikaiselta ajankohdalta herätä aamuisin. Kuudelta herääminen oli täyttä tuskaa, mutta siihen tottui, vaikka se aikainen aamu olikin. Nyt, kun töihin on toisinaan herättävä 4:30, tuntuu todella hassulta, kun kello kuuden herätykset nostavat pintaan vain "oi ihanaa saa nukkua"-tyyppisiä ajatuksia. Vaikka kaikkeen heräämiseen tottuu, niin voi pojat mä odotan eläkepäiviä, kun saa joka aamu herätä silloin kun tuntuu ja nauttia sen aamukahvin ihan kaikessa rauhassa.

8. Vaikka mulla ei nyt lomaa kesällä olekaan, eikä sen pidemmälle reissuun voida lähteä, niin läheltäkin voi löytää mielenkiintoisia paikkoja ja tekemistä vapaapäiviin. Muutama päivä sitten kävimme esimerkiksi Tammisaaressa ja tuntui kyllä todella hassulta, että vaikka sinne ajoi autolla vain tunnin verran, oli se aivan oma pieni maailmansa ja tuntui kuin olisi oltu kauempanakin kotoa. Olisi kiva päästä kiertelemään enemmänkin Suomen kaupunkeja näin kesällä. Hanko olisi ainakin mielenkiintoista kokea, se kun on kesällä parhaimmillaan ja suhteellisen ajomatkan päässä ihan vaikka vaan päiväreissua ajatellen.

9. Pyhimyksen biisi Jättiläinen on kyllä edelleen semmonen, joka vetää hiljaiseksi joka kerta kun sen kuulee. Ja se on muuten kuunneltu todella monta kertaa. IMG_0422 10. Omaatuntoa pistää vähän istua sisällä tällaisella säällä, kun pitäisi olla ulkona nauttimassa lämmöstä ja jäätelöstä. Oonkin tänä kesänä ostanut jo kaksi kertaa irtojäätelön jäätelökioskilta, ja se on tasan puolet enemmän kuin viime vuonna. Ensimmäisellä kerralla otin päärynää ja toisella mango-melonia. Mitähän seuraavaksi?

Semmoisia ajatuksia pulpahteli mieleen tällä hetkellä. Stressaavat mietteet sensuroitu tarkoituksella, sillä tämän postauksen olisi voinut koota pelkästään niistä.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Tarkenee

IMG_1518
Kai se täytyy vihdoin uskoa, että talvi on lopullisesti takanapäin, kun kaltaiseni vilukissakin tarkenee jo ilman toppatakkia. Säiden lämmetessä oma pukeutumiseni helpottuu todenteolla, sillä vastapainoksi muutamalle yltiölämpimälle vaatekappaleelle joita on syksystä lähtien tullut suurkulutettua, tarkenen nyt pukea päälleni hieman jotain kevyempää. Talvella tuntui, ettei vaatekaapista löytynyt mitään muuta kuin kesähepeniä. Toivottavasti tuo tuntuma pitää paikkansa, ja pääsen taas monipuolisen pukeutumisen makuun sen sijaan, että muodostan muutamasta villapaidasta ja hupparista tylsän mutta lämpimän asukokonaisuuden.

Viikonloppuna tehtiin pitkästä aikaa visiitti Alavudelle. Sielläkin oli ilmat jo lämmenneet, ja näkyvissä oli monia kesän merkkejä. Käytiin tästä inspiroituneena ottamassa vähän kuvia meidän talon lähellä olevalla sillalla. Miten nostalginen fiilis tulikaan siitä kaikesta! Maisemista ja pikkuveljen kanssa kuvaamisesta. Pitkä matka ollaan tultu noista ajoista. Tätäkö se vanheneminen on, kun tuollaiset arkisetkin muistot saa ihmisen liikuttuneeseen tilaan?

tiistai 15. syyskuuta 2015

Saanko itkee, jos siltä tuntuu?

    Onko siellä ruudun toisella puolella ketään, jota ahdistaa uudet tilanteet? Ihmisiä, jotka tykkäävät mieluiten pysyä tutussa ja turvallisessa? Anyone?
    Koska mä olen just semmonen. Kyllä mä muutoksista tykkään, uusi hiustyyli tai vieraaseen maahan meno ei tuota tuskaa. Mutta sanotaan että vaikkapa uusi koulu tai uudet ihmiset saa mut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Mitä jos teen tai sanon jotain väärin, jos en osaakaan toimia kuten uudessa tilanteessa tulisi? Panikoin aina liikaa, välillä todella turhistakin asioista, ja oon kaikkein eniten mukavuusalueellani, kun olen tilanteessa, missä tiedän miten minun tulee toimia.
    Tästä syystä ensimmäinen päivä uudessa koulussa jännitti mua ihan tuskallisen paljon, olin ihan hermoraunio sinä aamuna. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin, mun luokassa oli mukavia ihmisiä, vaikkakin tunsin itseni niin lapseksi siellä, koska lähes kaikki olivat aika paljonkin mua vanhempia. Ekoina päivinä kuunneltiin ammattilaisten kertovan mitä valokuvaus oikeastaan pitää sisällään ja saatiin pari kotitehtävää, jotka ovat mulla hieman liian pahasti työn alla vielä. Hups.
Tässä nyt oli tiivistetty tarina kaikille, joita kiinnosti, miten mulla sujui koulun aloittaminen.

015 cats

   Kaikilla meillä on paikkoja ja ihmisiä, joita yritämme vältellä parhaamme mukaan, sillä näissä paikoissa oleminen tai näiden ihmisten kohtaaminen on vain liian epämukavaa. Mulla nämä paikat ovat yleensä olleet juuri niitä, missä on liikaa mulle vieraita ihmisiä, joiden kanssa kuitenkin pitäisi olla tekemisissä ja tulla toimeen. Koti on sitten aina ollut se paikka, jossa voi olla kaikkein vapautunein ja oma itsensä. Mutta entä jos yhtäkkiä käykin niin, että siitä kodista tulee se paikka, mitä vältellään?

one 045
   Mulla on tottakai nyt uusi koti Espoossa poikaystävän kanssa, ja itseasiassa tämä tuntuukin nykyään enemmän kodilta kuin mikään muu. Mutta nyt puhutaan nimenomaan siitä kodista, mikä mulla on lakeuksilla.
   Niin mikä koti? Erittäin hyvä kysymys, sillä en tiedä osaanko enää itsekään vastata tuohon. On se vähän hankalaa lähteä kotiin käymään, kun ei tiedä mitä se käsite nykyään tarkoittaa, eikä ole edes varma ketä siellä "kotona" nykyään asuu. Kyllähän mä tiedän, että mulle on aina paikka joka ikisen ihanan sukulaisen luona, muttei se kuitenkaan ole ihan sama asia, kuin mennä siihen taloon, jossa on kasvanut.

two

    "Koska te ootte tänne päin tulossa?", ne kysyy. Mä vastaan, etten mä tiedä, mikä oikeasti onkin totta. On niin vaikea lähteä vuorotyöläisen kanssa mihinkään, ja sitten mun harvat koulupäivät osuu juuri poikaystävän vapaapäiville. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin en mä ole varma haluankokaan mä tietää milloin ollaan menossa sinne päin. Tietenkin mä haluan nähdä sukulaisia ja ystäviä, koska mulla on kamala ikävä kaikkia Nelliä myöten, ja musta on kamalaa ajatella, että mun suloiset pienet serkut ei ehkä opi edes tuntemaan mua kunnolla, kun ne ei näe mua koskaan. Mutta se kotiin meno on nykyään niin raskasta, eikä mulla ole yhtä hyvä olla siellä kuin ennen. Mä en nykyään tiedä kenelle mä uskallan edes puhua, kun mitä ikinä sanookaan, niin sen saa hetken perästä kuulla toiselta suunnalta, hitusen muunneltuna niin, että siitä on joku saanut syyn loukkaantua tai muuten vaan pahoittaa mielensä.
     Mulle sanotaan, että mulla on oikeus itkeä ja olla surullinen, vihainen, pettynyt. Ihan mitä tahansa. Mutta ei mulla ole. Mä kestän kaiken, otan vastaan ihan kaiken mitä tulee ja pysyn vahvana, koska en mä voi hajota silloin kun kaikki muut on jo valmiiksi säröilemässä. Mun täytyy yrittää pitää se kaikki kasassa. Ja sitten mä tuun takaisin kotiin, meidän kotiin, missä mulla on hyvä olla ihmisen kanssa, jota ilman mä en selviäisi tästä kaikesta. Mä tulen kotiin, ja leikin että kaikki on hyvin. Koska kun mä oon täällä, niin eihän sitä kaikkea tapahdu, mikä kotipuolessa on kaatanut kaiken katolleen. Laitan Antti Tuiskun soimaan ja "harmi kun en kuule sanaakaan". Oon täällä turvassa siltä kaikelta, enkä välttämättä uskalla enää lähteä pois.

041

   Kyllä mä tiedän, että mua rakastetaan, ja mut halutaan kotiin niin usein kuin se vaan on mahdollista. Mutta mä toivoisin, että kotiin olisi kiva mennä. Ymmärrän, ettei se koskaan tule olemaan sama, millaisena se jäi mun mieleen, kun lähdin sieltä tavaroineni. Mutta se voisi silti olla hauskaa, jotain mitä mä odottaisin innolla, enkä epävarmuudella. Mä en halua tulla käytetyksi aseena ketään vastaan, enkä toimia minkään sortin kirjekyyhkynä. Haluaisin vaan olla lapsi vanhemmilleni, vaikka he asuisivatkin eri osoitteissa. En mä ole mikään palkinto, mistä täytyy taistella verenmaku suussa. Mä olen kummankin yhtä paljon, mä tykkään kummastakin yhtä paljon. 

Tää maailma on niin vihaan kyllästynyt. Ja minä kans.

  En ole varma, olisko mun sittenkin pitänyt kirjoittaa tämä vain itselleni päiväkirjaan, mutta koska unohdin saamani kirjan kummieni luo, josta se on edelleen matkustanut Pohjanmaalle, niin kirjoitin tämän nyt tänne. En kenenkään kiusaksi, enkä mistään muustakaan syystä kuin vaan siitä, että tämä on täällä itseäni varten. Ja yhdeksi eläväksi todisteeksi siitä, että vaikka hymyilen ja vaikutan tavalliselta, saattaa pinnan alla kuohua. En varmasti ole ainut.


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Talviunet vihdoin ohi

Joko olisi aika palata blogimaailmaan? Just nyt tuntuu siltä.

Yritän olla ymmärtämättä kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sain postauksen aikaan. Ja yritän samalla käsittää mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime kerran. Paljon on tapahtunut, sen voin kertoa. Isompia ja pienempiä juttuja.
    Suurin muutos on varmaan se, että oon muuttanut pois kotoa. Enkä pelkästään kotoa, vaan myös kotikaupungistani. Metsän ja peltojen keskeltä suoraan isolle kirkolle. Ei se muutto sinällään ollut pelottava asia, olinhan mä jo viettänyt puolet ajastani täällä poikaystävän kämpillä. Ja muistaakseni oon aina valittanut siitä, miten kaikki on niin kaukana eikä mihinkään koskaan pääse. Nyt on kaikki lähellä ja bussilla pääsee. Eniten mä pelkäsin sitä, ettei äitikään muista mun nimeä enää, kun pääsen niin harvoin käymään kotona nykyään. Kyllä se ainakin vielä muistaa.

355

     Kevään kirjoituksetkin ovat nyt jo ohi, samoin kuin koko lukio. Tai toivon niin. Kirjoitukset meni niinkuin meni, mun tavoite oli koko ajan vain saada ne läpi ja päästä pois lukiosta. Enää täytyisi uskaltaa soittaa ja kysyä matikan tuloksia, niin saisi varmuuden siitä, että tosiaan on sen valkolakin arvoinen. 
     Olen viimein päättänyt lopullisesti pitää välivuoden lukion loputtua ja mennä töihin, jos ja kun sellaisia saan. Tämä siksi, että äiti ja isi ei enää maksakaan asumista ja syömistä, eikä raha ilmesty tilille sillä aikaa, kun katson leffaa Netflixistä. Toinen painava syy on, etten vieläkään tiedä, mikä mä haluan olla isona. Sitä jään miettimään. Ja valmistaudun henkisesti selittämään ylioppilasjuhlissani jokaiselle kummin kaimalle, että miksen aio opiskelemaan vielä. 
  370

     Mun päivät kuluu lähinnä Netflixin ja ruuan parissa. Aloin myös pari päivää sitten, varmistuttuani siitä että flunssa todellakin on nyt ohi, urheilemaan taas, etten vahingossa ala lähestyä sitä "yhtä pitkä kuin leveäkin"-tilaa. No, nyt on sitten lihakset sellaisessa kunnossa, että kyllä tietää jumpanneensa. Venyttely on yliarvostettua, vai?

362

     Vaikka mulla on kamala ikävä Nelliä, kavereita, sukulaisia, perhettä ja erityisesti äitiä seeprayöpaidassaan, niin oon kuitenkin onnellinen. Onhan täällä kaikki uutta, mutta siihen tottuu ja sopeutuu. Oon oppinut käyttämään bussikorttia ja melkein kaikkea elektroniikkaa, mitä meidän asunnosta löytyy. Pidän yhteyttä mun veljiin melkein joka päivä, etten unohda miten rasittavan ihania ne kumpikin on. En enää hauko henkeä joka kerta kun astun Tennispalatsin ykkössaliin, koska oon jo melkein unohtanut sen kotoisan pikku leffateatterin kotikulmilla. Rakastan sitä, kun en herääkään aamulla mun pehmonallen vierestä, vaan siinä vieressä tuhisee joku niin lämmin ja turvallinen, joku joka näyttää maailman suloisimmalta nukkuessaan. 
     Ja vaikka täytyy tottua niin moneen uuteen juttuun, oon koittanut kuitenkin pitää itseni omana itsenäni. Sellaisena, joka mä haluan olla. Ja mä oon edelleen se ujo ja hiljainen tilanteissa, joissa en osaa olla muunlainen. Oon edelleen outo ja lapsellinen, vaikka muut joutuis häpeämään mun puolesta. Mä oon se, joka menee kattomaan toimintaleffaa cooleine autoineen ja pommeineen, ja itken siellä meikit poskille niinku se leffa ois ollu joku Titanic. Mä tykkään olla minä. Näyttää kotona kasaan kuivuneelta rotalta joka on joutunu pesukoneeseen ja kuulla silti, että näytän söpöltä. 

Mä en lupaa mitään muuta seuraavasta julkaisusta kuin sen, että sellainen on tulossa. Joskus.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kuulumisia

dogs

      Taas kerran melkein hävettää tulla kirjoittamaan tänne mitään, kun en edes halua tietää miten pitkä aika viime kerrasta on kulunut. Tosin taisin joskus sanoakin, että koulun ja kaiken muun menon ohella aikaa blogin kirjoittamiselle jää harmittavan vähän. Toinen harmittava asia on inspiraation puute, joka vaivaa mua edelleen niin tämän blogin kuin valokuvaamisen suhteen. Häpeä upottaa mut maan alle, kun tajuan, että Turkin matkan jälkeen olen tarttunut kameraan vain ottaakseni tämän postauksen selfiet. Enhän mä ole tilivelvollinen kuvaamisestani muuta kuin itselleni, mutta se nimenomaan on ongelman ydin. Mä haluaisin kuvata, mulla on itseluottamusta siihen hommaan ja uskon että voin kehittyä käytännön kautta vielä paljon, mutta ideat on loppu. Pihalla on kylmä ja pimeää, ei sinne huvita mennä. Sisälläkin on kylmä, mutta valot saa sentään päälle. Tosin keinovalon loisteessa kuvaaminen ei paljon mieltä lämmitä. Siispä kamera saa olla rauhassa.

180 cats

    Nyt kun mulla kuitenkin oli aikaa (kummasti näin koeviikon keskellä..) tulla tänne postaamaan, niin päivitetään tässä samalla muutkin kuulumiset, kuin syyt blogihiljaisuuteen.
    Koulussa menee ihan mukavasti tällä hetkellä, mikä tarkoittaa lähinnä sitä että hyppytunteja on riittävästi, eikä koulupäivät tunnu aivan ylitsepääsemättömiltä. Samaa ei voi sanoa aamulla heräämisestä, se jos mikä on näin pimeään aikaan työn ja tuskan takana.
    Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja henkeen ja vereen jouluihmisenä olen siitä tottakai innoissani. Kaikki joululahjahankinnat, jouluvalot, kynttilät ja joululaulut piristävät ihanasti synkkää arkea, josta entistäkin synkemmän tekee lumettomuus. Autoilun kannalta olen oikeinkin tyytyväinen, että sitä lunta ei ole tullut, mutta valkoinen joulu on aina tunnelmallisempi kuin musta. Toinen harmittava asia on, että myöhästyin joulukalenteriostoksissani niin, että tämä joulukuu täytyy pärjätä ilman jokapäiväistä suklaata. Olen yrittänyt selvitä tuosta tosiasiasta henkisesti ja voiton puolella ollaan jo.

179

     Näin loman kynnyksellä joulu ei ole ainut asia mikä lähestyy. Ennen joululomille pääsemistä on edessä vanhojen tanssit. Kyllä, jostain syystä meidän lukiossa abit tanssivat vanhat ja se tapahtuu helmikuun sijaan puurojuhlan yhteydessä ennen joulua. Älkää kysykö, mä en osaa vastata.
     Kävin etsimässä itselleni mekon jo hyvissä ajoin kesäloman alussa, että varmasti löytyisi juuri sellainen mitä olin etsinyt. Niinhän se löytyi, ja mekko roikkuu tällä hetkellä tanssilattialle pääsemistä odotellen henkarissa mun huoneessa. Voitte vaan kuvitella kuinka joudun pitelemään mun sisäistä prinsessaa, etten pukisi mekkoa koko ajan päälleni ihan vain siitä ilosta, että saisin ihastella sitä peilistä.
     Ja vaikka se prinsessamekko onkin koko päivän pointti, niin mainitaan nyt sekin, että kyllä ne tanssitkin sujuvat ihan kivasti.

    En oikein tiedä olenko ehtimässä kirjoittaa tänne enää ennen joulua, joten tässä vielä pieni läpikäynti mun joulunviettosuunnitelmista. Jouluaatto ja joulupäivä menevät perinteisen kaavan mukaan sukulaisten loistavassa seurassa. Tapaninpäivänä olisi edessä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen tutustuminen mun paremman puoliskon joulunviettoperinteisiin. Etelä-Suomen suunnalla taitaa sitten kulua koko loppuloma. Ei siis valittamista, kun saa kotona kaikki villavaatteet päällä värjöttelyn sijaan käpertyä oman kullan kainaloon aina kun on vähänkin kylmä. :-)

163

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Parasta just nyt

006

      Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.

008

      Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.

017

      Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.

      Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt. 

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Off to Sweden

yay

       Viimeinen blogipäivitys ennen kuin vaihdetaan maisemaa Suomen rajojen läntiselle puolelle. Vaikka olenkin ollut kuulemassa monta selvitystä siitä, mitä kaikkea meidän reissu tulee sisältämään, niin en ole vieläkään ihan perillä mitä kaikkea tasan tarkkaan tullaan kokemaan. Ehkei kukaan muukaan ole ihan varma. Oikeastaan ihan kivaa, ettei olekaan tarkkaa aikataulua.
       Mitä nyt olen saanut irti, niin ainakin ajatus tunturihotellista kuulostaa hienolta. Jotenkin mieleen piirtyy kuva paikasta, jossa on kauniit näkymät, uskomattoman upeita auringonlaskuja ja -nousuja ja minä seurassani koko kameralaukun sisältöni. Toivotaan, etten pety pahasti.

      Onko teillä ikinä vaikeuksia pakkaamisen aloittamisessa, jos olisi tarkoitus lähteä johonkin? Mulla on, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Mä en vaan jaksaisi millään ja ahdistaa se järkyttävän iso aivotyöskentelyn määrä mikä tarvitaan sen asian miettimiseen, että mitä kaikkea sitä tosiaan tulee reissussa tarvitsemaan. Mitä jos sukat kastuu? Okei otan muutaman parin varalle. Entä jos onkin kylmä? Taidan pakata mukaan pari villapaitaa T-paitojen lisäksi. Mitä jos kaikki ei mahdu matkalaukkuun? Pakkaan sittenkin kolme matkalaukkua. "Auto alkaa olla täynnä, tarttetko ihan välttämättä kaikki kolme matkalaukkua mukaan?" Alan karsimaan jotain pois ja yhtäkkiä mulla onkin neljä täyteen ahdettua matkalaukkua. Näin.

Oon mä nyt sentään jo hiukan valmistautunut matkaa varten, nimittäin puhelimeen on ladattu paljon musiikkia automatkoja varten. Jes, olen valmis lähtöön.

cats

lauantai 8. maaliskuuta 2014

@Levi part 2

levi 14 094 levi 14 181 levi 14 059 levi 14 104 levi 14 237 levi 14 239        Tässäpä tämä toinen osa näitä kuvia. Kuinka sitä toivookaan näitä kuvia katsellessa, että olisi vieläkin tuolla! Se on vaan niin omanlaisensa maailma verrattuna näihin meidän tasaisiin peltoaukioihin täällä. Oispa kiva joskus nähdä nuo maisemat myös kesäaikaan.
levi 14 262 levi 14 112 levi 14 052 levi 14 020 levi 14 249 levi 14 244 levi 14 241 levi 14 023 levi 14 045 levi 14 264       Ainut asia mikä tuossa reissussa jäi harmittamaan, oli se, että tulin syöneeksi poronkäristystä vain kerran koko viikon aikana. Sad, isn't it?
 
      Kuinkas moni katsoi eilen Emma-gaalaa? Minä manasin kovaan ääneen kaikki J. Karjalaisen voitot ja korvat vuosi verta, kun sen astellessa lavalle noutamaan pystiä taustalla soi Mennyt mies. Kiljuin ja pompin veljen facepalmatessa vieressä aina kun ruutuun pamahti Robin tai Isac. Ei pieni fangirling koskaan tee pahaa, eihän?
       Ja vaikka koskaan en ole Jenni Vartiaisesta liiemmin pitänyt, niin kyllä pitää todella tunteeton ihminen olla, jos ei se sen esitys liikuttanut millään tavalla. Kylmät väreet meni, vau!
Ja tuskin tarvitsee edes mainita, mitä mieltä olin Robinin ja Cheekin yhteisesiintymisestä. Kyllähän sen kaikki näki, että se lava oli jopa kirjaimellisesti liekeissä. Huh!