Surulapsi

     Täytin pari viikkoa sitten 22 vuotta. Ajatuksena oli tehdä sellainen inspiroiva "22 asiaa jotka olen oppinut elämäni aikana"-postaus, koska niitä on ollut hauska lukea muidenkin blogeista. En kuitenkaan löytänyt fiilistä sellaisen kirjoittamiseen. En vaan saanut aikaiseksi, sitäkään.

     Moni muukin asia on viime aikoina jäänyt roikkumaan, koska en vain pysty, viitsi, jaksa tai halua. Toisena hetkenä olen täynnä tarmoa, touhuan ja saan aikaiseksi paljon, mutta toisinaan jään vaan sohvalle makaamaan. Vaikka haluaisin tehdä paljon, en vain saa itseäni ylös. Sitten tulevat itseinho ja syytökset; miten mä voin olla näin laiska, miksen mä edisty mun tekemisessä, ei musta ikinä voi tulla mitään tällä menolla, mä olen huono. Ja ahdistus; tässä mä vaan makaan pakoilemassa kaikkea sitä, mitä pitäisi juuri nyt olla tekemässä ja hoitamassa.
      Onko yhden hammaslääkäriajan varaaminen loppupeleissä niin vaikea homma? Ei, mutta se tuntuu siltä. Keksin tekosyitä, miksi en juuri tänään voi soittaa ja varata sitä aikaa, ja sitten se unohtuu kokonaan. Selitys voisi löytyä hammaslääkäripelosta ja osittain varmasti sitä onkin, mutta sama kaava toistuu kaikkien kivojenkin asioiden kohdalla. Kuinka vaikeaa voi olla sopia tapaamista kaverin kanssa, jota et ole nähnyt pitkään aikaan? Yllättävän, sillä en ole vieläkään kyennyt sopimaan mitään sitovaa. Pelottaa ajatus siitä, että kalenterissa on sovittuna jotain tietylle päivälle, jos se päivä onkin yksi niistä huonoista. Yksi niistä, kun en vain pääse sohvalta pois eikä mikään oikein huvita tai tunnu miltään. Se ei johdu siitä kaverista, jota todella haluaisin nähdä, vaan minusta itsestäni, mutta sitä on todella vaikea selittää sille toiselle. En halua tuottaa pettymystä ilmoittamalla tapaamispäivänä, etten pääsekään paikalle, sillä haluan vain hautautua omiin oloihini, enkä pysty juuri nyt kohtaamaan sosiaalisia tilanteita.
       Ihan yhtä vaikeaa sitä oli selittää lääkärille, kun ei sitä ahdistusta ulospäin huomaa. Kun menin sinne ja ilmoitin hymyillen, että on ollut vähän uupumuksen oireita ja ahdistuneisuutta, niin tajusin itsekin ettei tainnut nyt ihan mennä läpi. Eikä ilman enempää kertomusta mennytkään. Mutta sellainen mä olen, iloinen ja hymyilevä. Viime aikoina se ei vaan ole kummunnut ihan sisältä asti, ja olen siksi yrittänyt keskittyä enemmän itseeni. Siihen, mitä mä elämältä haluan. Ne ei ole mitään ihan helppoja pohdintoja, enkä ole niiden kanssa läheskään vielä valmis. Suunta on kuitenkin oikea.

      Palaan huomenna töihin parin viikon sairasloman jälkeen. Vähän jännittää, mutta toisaalta kiva saada jotain rutiinia elämään taas vaihteeksi.

      Yksi oppi elämästä tähän loppuun; vaikka ihminen hymyilee ja on reipas, voi hän silti kärsiä masennuksesta tai olla muuten allapäin. Joten muistakaa silloin tällöin kysyä läheisiltänne, jopa siltä kaikista iloisimmalta ja energisimmältä kaverilta, että mitä heille oikeasti kuuluu.