Nuorempana sitä ajatteli, että ne on nössöjä jotka pelkää pimeää. Näin vanhemmiten täytyy myöntää, että pimeänpelko on ihan todellinen asia, ja mulle aivan arkipäivää. Joku vanha ja viisas on väittänyt, etteivät ihmiset oikeastaan pelkää pimeää itsessään, vaan sen luomaa tunnetta siitä, ettet näe tai havaitse kaikkea yhtä hyvin kuin valoisaan aikaan. Uskon tuon väitteen pitävän paikkansa, sillä itselläni ainakin mielikuvitus alkaa laukkaamaan heti valojen sammuttua paljon normaalia vilkkaammin. Näköaistin heikentyessä kuulo terävöityy, ja joka ikinen pieni rasahdus kertoo luonnollisesti asunnossasi yöaikaan hiippailevista möröistä ja murhamiehistä. Mistä muustakaan?
Meillä tosiaan loppuu töissä iltavuoro arkisin kello kymmeneltä illalla, ja vaikka valoisa aika on kaiken aikaa pitenemään päin, on tuohon aikaan illasta jo pimeää. Vaikka kävelymatkani ei olekaan hirveän pitkä, ehtii sen aikana miettiä monenmoisia kauhuskenaarioita siitä, mitä tällaiselle pikkutytölle saattaisi käydä yksin iltapimeällä kulkiessa. Näissä mietteissä päädyin yhtäkkiä ajattelemaan sitä, miten surullista se oikeastaan on, että tuollaistakin asiaa pitää pelätä. Ettei näinkään pienessä maassa kuin Suomi ole täysin turvallista liikkua ulkona pimeän aikaan, etenkään yksin.
Yksi suurimmista peloistani on se, että jollekin läheisistäni tapahtuisi jotain kamalaa. Olen siinä suhteessa onnekas, etten kahdenkymmenen ikävuoteni aikana ole joutunut hyvästelemään kuin yhden läheisen, mummun, joka lähti täältä aivan liian aikaisin. Ehkä juuri se saa minut pelkäämään vielä enemmän, sillä en voi olla ajattelematta, että kyllä minulta kohta jo viedään muitakin.
Täälläkin on varmasti käynyt ilmi, että olemme äitini perheen kanssa hyvin tiivis yhteisö. Monesti jo se, että olemme koolla niin että joku osa porukasta puuttuu, tuntuu kummalliselta. En osaa enkä halua ajatella, miltä tuntuisi, jos joku osa porukasta puuttuisi lopullisesti.
Onnettomuuksia voi sattua monenlaisia, mutta jotenkin yhdistän menettämisenpelkoon erityisesti autoilun ja liikenteen ylipäätään. Se, että joku on hyvä kuski, ei tarkoita, että kaikki tuolla liikenteen joukossa olisivat sitä. Moni kuljettaja tekee liikenteessä täysin päättömiä valintoja, joilla he itsensä lisäksi vaarantavat muut tielläliikkujat. Pahimmassa tapauksessa vielä niin, että itselle ei koidu tilanteesta ongelmia eikä sitä itse oikeastaan edes tule huomanneeksi, mutta joku toinen saatetaan tällä käytöksellä läheltä piti-tilanteeseen tai mikä pahinta, oikeaan onnettomuuteen.
Pelkään liikennettä menettämisenpelkoon liitettynä, mutta hiukan myös omana itsenään. Sen lisäksi, että se helposti satuttaa muita ihmisiä, olen myös minä itse altis onnettomuuksille joka kerta liikenteessä ollessani. Se on paikka, joka on vienyt pelottavan monelta hengen. Sääolosuhteet, oma autonhallinta, muiden tielläliikkujien autonhallinta, eläimet. Pikkuseikkoja, jotka voivat hetkessä muuttaa kaiken todella vahingolliseksi.
Tämä on jopa sellainen pelko, joka on itselleni kasvanut vähän liiankin suureksi, minkä takia en ole istunut itse ratin takana moneen kuukauteen. Tästä seuraa, että kuskin penkille istuminen on entistä hankalampaa, ja sitä yrittää vältellä. Ei pitäisi aina pelätä pahinta, ylianalysoida ja ajatella liikaa sitä, missä kohtaa kaikki voi mennä vikaan. Olisi ihanaa ajella autolla vaihteeksi ilman huolta ja yhtä rennolla otteella kuin silloin joskus.
Nykypäivänä asia, jota moni ihminen pelkää, on terrorismi. Itse en kuitenkaan halua sanoa pelkääväni varsinaisesti terrorismia, vaan enneminkin ihmismieltä ja sen voimaa. Kuinka yksi kieroutunut ihmismieli saa johdettua valtansa alle niin monia muita, ja saa nämä ryhtymään julmiin tekoihin. Satuttamaan ja tappamaan muita ihmisiä. Miten yhden ihmisen vääristynyt maailmankuva otetaan noin vain omaksi, ja uskotaan sen olevan yksi ja ainut totuus, jonka varjolla voi tehdä muille mitä hirveimpiä tekoja.
On todella surullista, että mikään paikka maailmassa ei ole enää täysin turvallinen. Lomamatkaa varatessa tajuaa, ettei uskallakaan lähteä mihinkään, kun siellä, täällä ja tuolla oli juuri terrori-isku. Jäät kotimaahan, ja seuraava isku tehdäänkin sinne. Se ahdistaa ja pelottaa, kun tajuaa, ettei missään ole turvassa. Ei sitäkään tietenkään voi alkaa pelkäämään kokopäiväisesti, mutta aina välillä tuonkin uhan tiedostaa. Mitä jos?
Ettei menisi liian synkäksi ja syvälliseksi, niin pelkään myös ampiaisia. Ne aina pilaa piknikit sun muut todella törkeällä lähentelyllä ja kiinnostuu aina liikaa mun lempparieväistä. Ne pörrää pahaenteisesti ja tuijottaa sua vihaisena tuntosarviensa takaa. Kuka niitä muka ei pelkäisi? :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti