Nyt kun ollaan jo näinkin tukevasti uuden vuoden puolella, niin vielä pari sanaa joulusta. Mainitsinko edellisellä kerralla viettäväni joulun perinteisen kaavan mukaan? Unohtakaa se, monikaan meidän jouluperinteistä ei nimittäin toteutunut. Aamupalaksi ei ollut riisipuuroa, katsoin Lumiukon aivan yksin, pysyin tolpillani joulusaunassa eikä joulupöydästäkään tarvinnut kieriä olkkarin puolelle, sillä omat jalat kannattelivat vielä syömisen jälkeenkin. Joulupukki kuitenkin oli sama, ja perinteiseen tapaan mut pakotettiin myös mukaan kuvaan hänen kanssaan. Lahjapaketeissa luki useammin sekä minun että poikaystävän nimi, kuin pelkästään minun. Tietää seurustelevansa.
Huolimatta siitä, etteivät kaikki jouluperinteet toteutuneetkaan, niin en silti sano, että olisi ollut huono joulu. Aaton kohokohta oli pikkuveljeni ilmeen näkeminen, kun avasi minun antaman lahjan. Selkeesti osui nappiin se ostos.
Vaikka sai pitkästä aikaa syödä kinkkua ja joulupukki oli muistanut mua Peto show-lipulla, niin koko joulunajan kohokohta oli kuitenkin se, kun pääsin vihdoin halaamaan omaa rakastani. Pärjäsin oikein hyvin pari päivää itsekseni, mutta miksi pitäisi pärjätä, kun kahdestaan on niin paljon kivempi olla? Enkä tiedä mitään parempaa, kuin sen tunteen, kun parin yksinäisen yön jälkeen pääsi käpertymään taas kiinni siihen toiseen.
Nyt kun joulusta on päästy, niin voidaan siirtyä uuteen vuoteen. Meillä vuodenvaihde sujui rauhallisissa merkeissä kotona. Vähän liiankin rauhallisissa, me vanhukset kun ei meinattu edes jaksaa valvoa kahteentoista saakka, haha. Vedettiin kuitenkin luumme ulos hiukan ennen kahtatoista, kuoharipullo ja raketti kainalossa. Näkö on molemmilla tallella vielä raketin ampumisen jälkeenkin, ja kuoharipullon korkkikin pysyi tänä vuonna kaukana poikaystävän silmistä.
"Kilisteltiin" meidän muovisia kertakäyttöpikareita vuoden 2016 kunniaksi, mutta myös siksi, että kuun ensimmäinen päivä sattuu olemaan meidän kuukausipäivä. Siitä sitten pikku hiljaa alettiin valua takaisin sisätiloihin, sillä alkoi olemaan kummallakin näpit melkoisen jäässä. Ei tarvinnut nukkumattiakaan kauaa odotella.
Kohta on eletty neljä päivää tätä vuotta, ja tässä ajassa on ehditty saada lunta tänne etelään, potea kamalaa oloa aivan mahtavan illan seurauksena ja käydä yksissä ristiäisissä. Paljon on ehditty, ja tullaan vielä ehtimään kuluvan vuoden aikana. Eläkää täysillä ja tehkää tästä sellainen vuosi, jota on mukava muistella jälkikäteen! Minäkin yritän noudattaa omaa neuvoani.
Kun katsoo ulos, niin tulee mietittyä, että milloin tämä masentava lokakuu loppuu. Kuitenkin mun joulukalenteri on sitä mieltä, että nyt on joulukuu, eikä edes olla enää kaukana jouluaatosta. Ja kyllähän se vähän mahanpohjassakin tuntuu, että joulu on lähellä. Saatan olla ikäni puolesta aikuinen, mutta sisäisesti en kasva koskaan niin isoksi, etteikö joulun odottaminen tuntuisi samalta kuin silloin pienenä.
Kuinka monella muulla pariskunnalla on sellainen ongelma, ettei oikein osata päättää miten sitä joulua vietettäisiin? Täältä löytyy kaksi sellaista, joilla on niin vahvat jouluperinteet oman perheen kesken, ettei niistä malttaisi luopua. Ja sitten taas toisaalta haluaisi kuitenkin viettää sitä joulua sen oman rakkaan kanssa. Niimpä, siinähän riittää sitten miettimistä, miten asia ratkaistaisiin kaikkien eduksi.
En tiedä miten multa sujuu pitkästä aikaa yksin nukkuminen, mutta pääsen kokeilemaan sitä pari yötä, kun menen jouluksi kotipuoleen käymään. Enköhän mä selviä, ja on kyllä aivan mahtavaa päästä näkemään pitkästä aikaa kaikkia tuttuja. Vaikka oon kotiutunutkin tänne pääkaupunkiseudulle ja tykkään asua täällä, niin mun perhe ja kaverit on silti toisaalla. Ja kyllä se välillä kirpaisee aika kovaa, kun joutuu suurimman osan aikaa olemaan yksin kotona, ja tajuaa, ettei mulla ole täällä oikein ketään ketä pyytää käymään kahvilla.
Mutta onneksi pääsee jouluksi kotiin, en mä edes osaisi viettää jouluani mitenkään muuten.
Huolimatta syksyisen harmaasta kelistä, on mulla todellakin joulufiilis päällä! Spotifyssä mulla on soinut pelkästään joululauluja jo pitkän aikaa. Oon polttanut kynttilöitä niin paljon, että poikaystävän on täytynyt jo vähän toppuutella välillä. Pieni joulukuusi oli välttämätön ostos jo marraskuun puolella, ja päivän kohokohta on ehdottomasti Muumi-kalenterin luukun avaaminen. En anna edes sen masentaa, ettei tänäkään vuonna tullut Tonttu Toljanteria, vaan joku murhamysteeriohjelmalta vaikuttava joulukalenteri. Onneksi kukaan ei pakota katsomaan sitä, ja onneksi olin lapsi silloin, kun lastenohjelmat oli vielä hyviä.
Tänä vuonna ei jäänyt edes lahja-asiat viime tippaan. Lahjat on ostettuna kaikille joille pitikin, ainoastaan yksi lahja on vielä mietinnän alla, vielä ehtii. Jopa mun lahja poikaystävälle odottaa enää paketointiaan hyvässä piilossa, josta sen toivottavasti vielä löydän. En kai ole ainut, jonka mielestä on niin, että miehelle, vaikka hänet kuinka hyvin tuntisi, on ihan älyttömän vaikeaa ostaa lahjaa? Varsinkin, kun ihan suoraa kysyy toisen toiveita, niin vastaus on mallia "en mä nyt oikein tiedä mitä haluaisin, enkä oikeastaan edes tarvitse mitään". Voi kiitos, oli varmaan kiva olla avuksi. Täytynee varmaan alkaa jo miettiä, mitä ensi vuonna ostaa, kun vaikuttaa olevan joulunajan haastavin tehtävä.
Neljä yötä aattoon enää, sitten odotus on ohi. Pidetäänhän joulumieli korkealla, vaikkei joulupukki ehkä pääsekään tulemaan, kun ei ole lunta. Tsemppiä kaikille joulusiivouksiin, koristelkaa kuusi oikein hienoksi, älkääkä unohtako jouluruokaövereitä, eihän joulu ole joulu ilman pientä ähkyä vatsassa. Jättäkää kuitenkin vähän tilaa suklaalle ja pipareillekin.Nauttikaa, onhan tää sentään vuoden parasta aikaa!
Oikein ihanaa joulua kaikille! <3
Löysin koneelta muutaman kuvan, jotka olivat jääneet lojumaan unohdettuina. Mutta ne sopivatkin paremmin kuin hyvin tänne, sillä tämä blogikin tuntuu välillä olevan aivan täysin unohdettu. Ei se sitä ole, mulla vaan ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa. Mun ideariihikin sijoittuu päivän aikataulussa sinne kello kymmenen jälkeen, kun olen sängyssä makaamassa saamatta kaikista ponnisteluista huolimatta unen päästä kiinni, poikaystävän kuorsausta ja tuhinaa kuunnellen. Olen noina hetkinä kirjoittanut päässäni monen monta blogitekstiä, mutta samaan aikaan kun uni vihdoin tulee, pyyhkiytyvät nuo ideat mielestäni ja olen taas lähtökuopissa.
Mutta olen oppinut nykyään olemaan ottamatta stressiä blogin kirjoittamisesta, sillä itsellenihän minä tätä ennen kaikkea teen. Ja mieluummin laatua kerran kuussa, kuin roskaa joka toinen päivä, vai?
Mun puolesta syksy voisi tulla takaisin heti ja nyt. Kaikki ne upeat värit ja tänä syksynä esiintynyt ihana auringonpaiste. Toisaalta taas toivon kinoksittain lunta valaisemaan tuota ankeaa pimeyttä. Eihän tässä oikeasti voi ihminen muuta kuin masentua, kun joutuu aamusta iltaan istumaan hehkulampun keltaisessa valossa, kun ikkunasta ei tule sisään muuta kuin sadepilvien masentava harmaus. Milloin tähän syksyn ja talven väliin ilmestyi tällainen "en osaa päättää olisiko syksy vai talvi"-vuodenaika?
Onneksi tätä ankeutta kuitenkin valaisee sellaiset asiat kuten että jouluun ei ole enää kuin 37 päivää. Tai se, että sai viettää huikeat pikkujoulut ihanalla kaveriporukalla. Se, kun saa polttaa kynttilöitä ja nauttia niiden luomasta tunnelmasta. Se, että saa vihdoinkin laittaa päälle viime joulusta asti niillä sijoillaan roikkuneet jouluvalot. Tai entäs se, ettei välttämättä tarvitse pukea päälleen kaikkia omistamiaan villasukkia ja neuleita, kun on joku joka voi kietoutua sun ympärille niin, ettet enää palele.
Ettei nyt menisi liian positiiviseksi, niin kyllähän tekin tiedätte sen tuskan, kun tähän aikaan vuodesta menet shoppailemaan, sulla on toppatakki päällä ja hikoilet kuin pieni possu. Tai kun meinaat lähteä johonkin lökäreissä, mutta tajuat lopulta, että nehän näyttävät ihan törkeän tyhmiltä sun talvisaappaiden ja polveen asti ulottuvan toppatakin kanssa. Puhumattakaan siitä, ettet enää voi käyttää napapaitoja, koska et ole enää kesäkunnossa, etkä myöskään tarkene sellainen päälläsi.
Tässä vähän tämän hetkisiä ajatuksia. Onko siellä muita, joita tympii tämä pimeys ja kylmyys? Tai hysteerisiä jouluihmisiä, jotka mun tapaan laskee jo päiviä?
Pakotin viime sunnuntaina Jussin mulle mörönsyötiksi, kun halusin mennä kuvaamaan auringonlaskua tuonne rantaan. Sitähän ei ikinä tiedä minkälaista hihhulia tuolla on liikenteessä, niin ettei tällainen pieni viaton tyttölapsi voi yksin huidella menemään ihan miten vaan noin pimeän tullen. Ei siellä loppujen lopuksi tullut vastaan muita kuin yksi mummeli, joka hänkin oli valokuvaushommissa. Eikä ihme, koska taivaan värit oli aivan upeat tuohon aikaan, ja kuukin paistoi sirppinä taivaalla juuri oikeassa kohdassa.
Miksei nuo koulutehtävät voisi valmistaa itse itseään? Oon aina luullut, että oon jotenkin tosi luova, mutta se luovuus karkaa jonnekin todella kauas aina, kun olisi aika tehdä yhtään mitään kouluun liittyvää. Pitää varmaan tsempata vähän, koska jos alitan rimaa itseni mielestä, niin todennäköisesti tehtäviä tarkastavat opettajat ajattelevat samoja ratoja. Mutta taputus päälaelle, oon tällä kertaa jo niinkin hyvässä aikataulussa, että toinen kotitehtävä on valmis.
Ensi viikolla olisi sitten seuraavat koulupäivät. Odotan kovasti mitä ne tuovat tullessaan, mutta aivan niin innolla en odota turhan aikaisia aamuherätyksiä. No mutta onneksi palkitsen aamuheräämisistä ja koulupäivistä selviämisen lauantaina sillä, että mennään Jussin kanssa katsomaan uusin Bondi. Heittäkäähän arvaus, kumpi on innokkaampi leffaanlähtijä, minä vai poikaystävä. Lähden kuitenkin mukaan, koska olenhan maailman paras tyttöystävä. Tai sitten lähinnä siksi, että suunnitelmaan kuuluu myös syöminen leffan jälkeen, ja koska mulle ei olisi ruoka maistunut. Eikä pidä unohtaa, että oon joskus kuullut paremman puolikkaani suusta sellaisen lupauksen, että jos minä joskus joudun katsomaan James Bondia hänen kanssaan, niin hän vastaavasti viettää joskus kanssani illan Justin Bieber-leffaa katsellen. Hah!
Onko siellä ruudun toisella puolella yhtäkään Vain elämää-fanaatikkoa? Täällä ilmoittautuu yksi. En ole katsonut aiempia kausia, koska mua ei suoraan sanottuna kiinnostanut, ja revinkin melkein hiuksia päästä, kun sitä sitten hehkutettiin joka tuutissa. Viimeisintä kautta aloin katsoa lähinnä Antti Tuiskun takia, ja se olikin menoa sitten. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun jotenkin ajattelin, että tuo on vain yksi turha ohjelma monien muiden joukossa. Mutta ei, tuohan on ihan huippu sarja! Ja erityisesti, kun television ohjelmatarjonnan taso hipoo niin pohjamutia nykyään, että kyllä Vain elämää on ylistyksensä ansainnut. Nykyään inhoan kyseisen ohjelman ylistystä vain siitä syystä, että en voi selata Facebook-etusivuani ilman ettei sieltä löytyisi Vain elämää-uutisia, joista käy ilmi mitä biisejä kukakin artisti on viimeisimmässä jaksossa esittänyt. Ja tietenkään emme ole vielä poikaystävän kanssa kyseistä jaksoa ehtineet syystä tai toisesta katsoa. Ehkä oon vaan tosi hysteerinen, mutta mun mielestä on kivempi kuulla vasta ohjelmaa katsellessa, mitä kukakin artisti esittää, kuin lukea otsikoita tyyliin "Sannin herkkä tulkinta henkilön X kappaleesta sai kyyneliin".
Näihin tunnelmiin tällä kertaa. Nauttikaa upeista syyskeleistä!