"Mä rakastan sua."
- "Miten paljon?"
"Niin paljon, että mä haluaisin olla sun kanssa yhdessä."
Tasan kaksi vuotta sitten kävin yllä olevan keskustelun keskellä yötä miehen kanssa, jonka näin kasvotusten vasta toista kertaa. Parin vuoden aikana olen oppinut tuntemaan tuon miehen paremmin, mutta tunteet eivät ole muuttuneet mihinkään. Itse asiassa, rakkauden tunne on vain vahvistunut koko ajan. Sillä vaikka me riidellään, ollaan eri mieltä asioista, ärsyynnytään toistemme tavoista tehdä joitakin asioita, kiukutellaan toisillemme kun ollaan nälkäisiä (eli meidän omin sanoin silloin kun ollaan "banaanin tarpeessa") tai pidetään mykkäkoulua, niin me ei koskaan lakata välittämästä toisistamme. Joka kerta sieltä kiukun ja ärtymyksen alta pyrkii esiin ajatukset siitä, miten toinen lohdutti mua silloin, kun mulla oli vaikeaa. Miten se peitteli mut paremmin sängyssä ja otti tiukemmin kainaloon, kun mulla oli yöllä kylmä. Miltä tuntuu herätä, kun se toinen tuijottaa sua maailman kauneimmilla silmillään, ja kertoo miten suloiselta mä sen mielestä näytän nukkuessani. Miten hyvältä tuntuu, kun voi rankan masennuspäivän päätteeksi käpertyä sen toisen kainaloon, olla vaan ja tuntea itsensä rakastetuksi, vaikkei kukaan sano sitä ääneen.
Mä olin kaksi vuotta sitten pieni maalaistyttö, jolla ei ollut mitään kokemusta oikeasta seurustelusta, saati sitten rakkaudesta. Olin kyllästynyt kuuntelemaan kyselyjä siitä, että "koskas se Tessa tuo jonkun pojan näytille?". Ihmiset, älkää oikeasti koskaan kysykö keneltäkään teiniltä sellaista, se on turhauttavinta, mitä epävarma nuori voi kuulla. Kaikkia ei välttämättä edes seurustelu kiinnosta, ja jos kiinnostaakin, niin se ei varmasti ole yrittämisen puutteesta kiinni. Niin olin minäkin jo aivan varma, etten ikinä löydä ketään, kunnes yhtäkkiä se "me vaan jutellaan netissä aina kun on tylsää"-poika veikin multa jalat alta. Se oli sitten menoa se. Mun kaltainen kotihiiri ja äitin tyttö villiintyi jopa tekemään jotain, mikä vähän kaduttaa vieläkin. Anteeksi äiti, että lähdin salaa viikonlopuksi Espooseen.
En todellakaan tiedä uskonko kohtaloon, mutta tämä meidän juttu tuntui syttyvän moneltakin kantilta katsottuna oikeaan aikaan. Kaikki tapahtui jotenkin liiankin helposti ollakseen totta, mutta en edes osaa kuvitella missä olisin nyt, jos meitä ei olisi. Varsinkin sukulaiset tuntuivat olevan todella yllättyneitä, kun 'minä' olinkin yhtäkkiä 'me', mutta lähes yhtä yllättävä ja ihmeellinen se tilanne oli itsellekin. Päivääkään en kuitenkaan ole katunut, enkä usko, että tarvitsee jatkossakaan.
Kun seuraavan kerran näen hempeilykuvia jostain pariskunnasta, niin en voi olla miettimättä, että millä kaikella nainen on uhkaillut tai mistä ruumiinosasta raahannut miehensä kuvauspaikalle. Vai onko se vain tuo mun mies, jota ei kuvaukset hirveesti inspiroinut?
No, huolimatta siitä, ettei häntä linssiludeilu kiinnosta, niin tuo mies on mulle rakas. Mun Pupu.♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti