Käytiin viikko sitten poikaystävän kanssa Korkeasaaressa. Johan mun viime käynnistä olikin aikaa, ekaluokalla kun tehtiin luokkaretki tuonne. Olihan se vähän eri verrattuna Ähtäriin, missä on tullut vähän useammin käytyä.
Päivä oli tosi kiva lukuunottamatta vähän pilvistä ja kylmää ilmaa. Miinusta myös sairaan pelottavista ja verenhimoisista riikinkukoista, joita tuola pyöri vapaana vähän siellä sun täällä. En yhtään tykkää varpusta suuremmista lintueläimistä, ja olisin suurella todennäköisyydellä haudassa tällä hetkellä, jos sellanen elukka ois hyökänny mun hodarin kimppuun sillä raivolla, millä se hyökkäs yhden viattoman mummelin eväisiin kiinni.
Oltiin ensin ihan pettyneitä, kun mitään eläimiä ei meinannut edes näkyä ollenkaan, mutta myöhemmin mun seuralainen varmaan alkoi toivoa, ettei olisi mitään eläimiä näkynytkään, sillä mun "Apua kuinka söpö!" "Ihana, mä haluun tollasen kotiin!" "En kestä miten sulosia!" -huudot varmaan kaikui jonkun matkan päähän. Pyydän anteeksi, että pidän eläimistä. Haluan silti edelleen sellaisen nokkahiiren itselleni kotiin kiitos. En pysty käsittelemään sitä, miten söpö joku voikaan olla.
Vaikka en oo pitkään aikaan kuvannutkaan mitään, niin oon onnellinen, että taidot ainakin pääpiirteittään on tallella. En tykkää itseni kehumisesta, koska siitä tulee niin itserakas ja leuhka olo, mutta salaa jossain syvällä itsessäni oon tyytyväinen näihin kuviin.
Kuulette musta taas joskus, kun oon Netflixin ja työhakemusten lähettelyn lomasta joutanut kuvaamaan.
Viikko sitten lauantaina koitti vihdoin se suuri päivä, kun sen vaivalla hankitun valkoisen lakin sai laittaa päähän ihan rehtorin luvalla. Oli todella helpottunut tunne, kun pääsin penkkiin istumaan ilman, että kaaduin naamalleni koko juhlaväen edessä lakkia ja todistusta hakiessani. Vielä helpottuneempi olin siitä, että koulu todellakin olisi nyt kaikilta osin ohi. Kaikkein parhaimmalta tuntui kuitenkin tietää, että kaikki se siivoaminen ja hysteria juhlien järjestämisestä alkaisi pikku hiljaa olla ohi.
Juhlia edeltäneen härdellin perusteella ei ollut olemassa muita vaihtoehtoja, kuin että juhlat tulisivat olemaan onnistuneet, ja kyllähän ne sitten olivatkin. Vieraita oli sopivasti, tarjottavat riittivät hyvin (päätellen siitä, että sekä oma että lainajääkaapit olivat vielä seuraavana aamuna täynnä korkkaamattomia ja puoliksi syötyjä kakkuja) ja sääkin suosi.
Mun ilta päättyi kiltisti nukkumaan menoon, vähän turhan myöhään, mutta kuitenkin. Aamusta oli ajoissa lähdössä juna kohti Helsinkiä, johan siellä lakeuksilla tulikin taas oltua.
Ja kaikille jotka ei tienneet vielä, niin kyllä, meillä juhlittiin kahta koulusta valmistunutta viime lauantaina. Että ei tuo velipoika turhaan törötä ruusu kädessä mun kanssa kuvissa, enkä mä vaatimalla vaatinut, että toisessa kakussa olisi traktorin kuva.
Joko olisi aika palata blogimaailmaan? Just nyt tuntuu siltä.
Yritän olla ymmärtämättä kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sain postauksen aikaan. Ja yritän samalla käsittää mitä kaikkea on tapahtunut sitten viime kerran. Paljon on tapahtunut, sen voin kertoa. Isompia ja pienempiä juttuja.
Suurin muutos on varmaan se, että oon muuttanut pois kotoa. Enkä pelkästään kotoa, vaan myös kotikaupungistani. Metsän ja peltojen keskeltä suoraan isolle kirkolle. Ei se muutto sinällään ollut pelottava asia, olinhan mä jo viettänyt puolet ajastani täällä poikaystävän kämpillä. Ja muistaakseni oon aina valittanut siitä, miten kaikki on niin kaukana eikä mihinkään koskaan pääse. Nyt on kaikki lähellä ja bussilla pääsee. Eniten mä pelkäsin sitä, ettei äitikään muista mun nimeä enää, kun pääsen niin harvoin käymään kotona nykyään. Kyllä se ainakin vielä muistaa.
Kevään kirjoituksetkin ovat nyt jo ohi, samoin kuin koko lukio. Tai toivon niin. Kirjoitukset meni niinkuin meni, mun tavoite oli koko ajan vain saada ne läpi ja päästä pois lukiosta. Enää täytyisi uskaltaa soittaa ja kysyä matikan tuloksia, niin saisi varmuuden siitä, että tosiaan on sen valkolakin arvoinen.
Olen viimein päättänyt lopullisesti pitää välivuoden lukion loputtua ja mennä töihin, jos ja kun sellaisia saan. Tämä siksi, että äiti ja isi ei enää maksakaan asumista ja syömistä, eikä raha ilmesty tilille sillä aikaa, kun katson leffaa Netflixistä. Toinen painava syy on, etten vieläkään tiedä, mikä mä haluan olla isona. Sitä jään miettimään. Ja valmistaudun henkisesti selittämään ylioppilasjuhlissani jokaiselle kummin kaimalle, että miksen aio opiskelemaan vielä.
Mun päivät kuluu lähinnä Netflixin ja ruuan parissa. Aloin myös pari päivää sitten, varmistuttuani siitä että flunssa todellakin on nyt ohi, urheilemaan taas, etten vahingossa ala lähestyä sitä "yhtä pitkä kuin leveäkin"-tilaa. No, nyt on sitten lihakset sellaisessa kunnossa, että kyllä tietää jumpanneensa. Venyttely on yliarvostettua, vai?
Vaikka mulla on kamala ikävä Nelliä, kavereita, sukulaisia, perhettä ja erityisesti äitiä seeprayöpaidassaan, niin oon kuitenkin onnellinen. Onhan täällä kaikki uutta, mutta siihen tottuu ja sopeutuu. Oon oppinut käyttämään bussikorttia ja melkein kaikkea elektroniikkaa, mitä meidän asunnosta löytyy. Pidän yhteyttä mun veljiin melkein joka päivä, etten unohda miten rasittavan ihania ne kumpikin on. En enää hauko henkeä joka kerta kun astun Tennispalatsin ykkössaliin, koska oon jo melkein unohtanut sen kotoisan pikku leffateatterin kotikulmilla. Rakastan sitä, kun en herääkään aamulla mun pehmonallen vierestä, vaan siinä vieressä tuhisee joku niin lämmin ja turvallinen, joku joka näyttää maailman suloisimmalta nukkuessaan.
Ja vaikka täytyy tottua niin moneen uuteen juttuun, oon koittanut kuitenkin pitää itseni omana itsenäni. Sellaisena, joka mä haluan olla. Ja mä oon edelleen se ujo ja hiljainen tilanteissa, joissa en osaa olla muunlainen. Oon edelleen outo ja lapsellinen, vaikka muut joutuis häpeämään mun puolesta. Mä oon se, joka menee kattomaan toimintaleffaa cooleine autoineen ja pommeineen, ja itken siellä meikit poskille niinku se leffa ois ollu joku Titanic. Mä tykkään olla minä. Näyttää kotona kasaan kuivuneelta rotalta joka on joutunu pesukoneeseen ja kuulla silti, että näytän söpöltä.
Mä en lupaa mitään muuta seuraavasta julkaisusta kuin sen, että sellainen on tulossa. Joskus.