perjantai 6. toukokuuta 2016

Koulussa

IMG_0146 IMG_0142 IMG_0140 IMG_0151 IMG_0144
     Päästiin viime viikolla viettämään toinen koulupäivistä Ivana Helsingin studiolla. Päivän aiheena oli filmille kuvaus, ja päästiin tekemään vaikka ja mitä mielenkiintoista ja ainakin itselleni uutta. Vaikka filmikuvauskärpänen ei minua tuon päivän aikana purrut, niin täytyy silti nostaa hattua niille, jotka tuota ovat muinoin harrastaneet tai harrastavat edelleen. Kyllä se hieman vaatii enemmän työtä ja vaivaa, kuin digikameran laukaisimen painaminen ja kuvien siirtäminen tietokoneelle.
     
    Yllä muutama fiilistelykuva tuolta studiolta. Ei ollenkaan pahat puitteet koulupäivälle, kun koko tila kylpee kauniissa luonnonvalossa, ja ympärillä roikkuu rekkikaupalla toinen toistaan ihanampia vaatteita. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Aurinkoo

IMG_0057 IMG_0067 IMG_0065 IMG_0042 IMG_0071 IMG_0049 IMG_0069 IMG_0045 IMG_0075

    Kuvat tähän päivitykseen on kaivettu taas arkistojen kätköistä, miten näitä julkaisemattomia kuvia voikin olla näin paljon? Nämä kuvat ovat ehkä maaliskuulta, mutta linkittyvät tähän päivään siten, että ulkona paistaa aurinko tällä hetkellä ihan yhtä nätisti kuin tuona päivänä Helsingissä. Aika heikko aasinsilta tosiaan, mutta menköön.

    Oon viime aikoina puuhastellut kaikkea tavanomaista, mutta ehdoton viime kuun kohokohta oli Antti Tuiskun Peto show. Tiesin, että sinne mennään tanssimaan, pitämään hauskaa, ehkä itketäänkin vähän jos siltä tuntuu. Mutta se oli niin paljon muutakin! Se energia ja palo siihen hommaan, mikä siitä jätkästä huoku koko areenalle, oli jotain niin uskomatonta ja hienoa. Olin myyty jo ilman sitä pitkää välispiikkiäkin, mutta sen jälkeen arvostus nousi ihan pilviin. Oli kuka mitä mieltä tahansa, niin on se Tuisku vaan niin äijä ja ansainnut ihan kaiken mitä on saanut. Se ei ollut keikka tai konsertti. Se oli sitä mitä nimikin antaa olettaa; show.
     
   Toinen asia minkä haluan jakaa, on se, että mua odottaa tässä kuussa viikon lomamatka Rodokselle. Sinällään harmi lähteä nyt, kun täällä Suomessa alkaa juuri puut ja nurmikko vihertää, ja kesä lähestyy kovaa kyytiä. Mutta toivotaan, että sataa vähintään räntää sinä päivänä kun lento lähtee, niin ei tule liian ikävä Suomen epävakaita sääoloja. 
    Kamera lähtee tietenkin reissuun mukaan, ja saatte nähdä niitä kuvia sitten joskus, kun saan ne käsiteltyä. Mulla on jotenkin sellainen kutina, että niitä kuvia saattaa kamerasta löytyä muutamakin, joten käsittely tulee olemaan todellinen urakka.
     Ajankohtaisempi urakka tällä hetkellä on kuitenkin pakkaaminen. Täytyisi varmaan pikku hiljaa aloitella, jotta sieltä matkalaukusta löytyisi sitten perillä kaikki tarpeellinen ja vähemmän tarpeellinen. 


lauantai 16. huhtikuuta 2016

Talvipäivä

016 010 005 021 022

    Se, että postaan talvikuvia näin kauniina keväisenä päivänä, ei todellakaan tarkoita sitä, että mulla olisi ikävä talvea. Tai että pitäisin talvesta, ei. Mä olen vahvasti sen kannalla, että vuodenaikoja olisi kolme; kevät, kesä ja joulu. 

    Mun missiona oli lähinnä esitellä teille vanhoja kuvia, jotka olivat unohtuneet monien muiden käsittelemättömien ja unohdettujen kuvien joukkoon (rivien välistä lukekaa, että tänne saattaa lähiaikoina ilmestyä enemmänkin näitä tietokoneen kätköihin unohtuneita otoksia). Ja onhan se pakko myöntää, että olihan tuo talvi aika kaunista aikaa silloin, kun se näyttäytyi perinteisen talven muodossa. Mutta kun muistelen, miten paleltuneet mun sormet olivat tämänkin kuvaussession jälkeen, niin kannatan edelleen kevättä ja kesää. 

perjantai 15. huhtikuuta 2016

torstai 14. huhtikuuta 2016

Joulukuulta

011 013 010

Näin keväthuumassa on hyvä vähän muistella viime talvea. Niin mitä talvea? Sanokaapa muuta, ei ihan heti uskoisi, että nämä kuvat on otettu joulukuun alussa, eikä eilen illalla. 

torstai 24. maaliskuuta 2016

Kuulumisia

IMG_0141

Pitkästä aikaa täällä taas. Mitä mulle kuuluu?

     Mulle kuuluu hyvää. Olen hengissä, vaikka olin varma, että kuolisin taannoin sairastamaani flunssaan. En myöskään kuollut koulutehtävien takia, vaikka alkuun näytti hyvinkin todennäköiseltä, etten tule selviämään niiden tekemisestä. Voi toki olla, että tehtävien viimeistely jää jälleen kerran sinne koulupäiviä edeltävään iltaan, mutta minkäs koira karvoilleen mahtaa, vai miten sitä sanotaan?

     Eikös niin, että jos nainen saa päättää, että haluaako hän naistenpäiväksi kukkia vai pupulakanat, niin hän tottakai valitsee pupulakanat? Ai ei vai? Täytyy ilmeisesti todella alkaa ryhdistäytyä, jos haluan joku päivä kasvaa pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi. Iän mukaan sitä olenkin, mutta minkään muun merkin mukaan en edes lähellä. 

IMG_0017

     Olen, enkä varmasti ainoana, todella innoissani keväästä. Lumet sulaa, ilmat lämpenee ja talvitakinkin saa kohta pakata pahvilaatikkoon odottelemaan ensi talvea. Kengät saa vaihtaa kevyempiin, aurinko alkaa oikeasti lämmittämään ja herääminen on aamuisin niin paljon helpompaa, kun auringonvalo tulvii ikkunoista sisään ja paistaa suoraan kasvoihin niin, ettet saisi nukuttua vaikka haluaisitkin.
      Tiedättekö mitä tapahtuu keväällä (sama tapahtuu myös syksyisin), kun asutte samassa taloudessa auton omistavan mieshenkilön kanssa? En tiedä, onko tälle ilmiölle olemassa mitään lääketieteellistä termiä, mutta sen pääasiallinen oire on se, että kaikki keskustelut pyörivät yhden ja saman aiheen ympärillä; auton renkaiden vaihto. Milloin ne kesärenkaat nyt sitten vaihdettaisiin autoon? Pitäisikö sittenkin hankkia uudet kesärenkaat, vanhoissa alkaa pinta olemaan aika kulunut? Pitäisikö uudet talvirenkaatkin hommata, kun sais halvalla nyt? Missähän ne renkaat vaihtais? Ne pitäis saada pestyäkin samalla.
       Kyllä, mua kiinnostaa kuunnella mun paremman puoliskon juttuja ja tykkään keskustella hänen kanssaan, mutta harvemmin osaan liittyä näihin autokeskusteluihin mitenkään. Enkä osaa olla samalla mielenkiinnolla mukana keskustelussa kuin ensimmäisellä kerralla, kun sitä käydään kymmenettä kertaa saman päivän aikana. Onhan se ihailtavaa, miten suurella intohimolla nuo miehet suhtautuu tähän jokakeväiseen -ja syksyiseen yhteiseen ajanvietteeseen autojensa kanssa, mutta kyllä mä sanon, että olispa ne renkaat vaihdettu jo. Sitten saa taas hetken olla kuulematta siitä aiheesta.

IMG_0002

      Ollaan menossa pääsiäiseksi Etelä-Pohjanmaalle. En mä osaa kuvitella pääsiäistä ilman perhettä, kokkoa ja kokolla nähtäviä aina niin tyylikkäitä asukokonaisuuksia. Muutenkin kiva mennä kotiin, ei niitä ihmisiä kuitenkaan niin usein nää.
       Kyllä sen vaan huomaa välillä, että olisi se helpompaa, jos asuisi edelleen lähellä kaikkia tuttuja, kuten silloin ennen. Tarttisin mummon apua mun viherkasvin kanssa, jonka äitini kaltaisena viherpeukalona olen ehkä onnistunut tappamaan. Monesti kaipaa sitä, kun äiti laittoi mulle ruuan, eikä tarvinnut itse alkaa kokkaamaan. Haluaisin nähdä mun kavereita useammin. Pikkuveljeä ei pysty kiusaamaan täältä käsin yhtä hyvin kuin kotona. En voi tuoda edes mun kania tänne, ja sitäkin on kamala ikävä, vaikka se sellainen ärripurri onkin välillä. 

Mutta mä asun täällä, ja oon ihan onnellinen. Joskus vaan ikävöi sitä, kun istui aamu neljän jälkeen ihanan ystävänsä kanssa keittiön lattialla syöden heseateriaa, ja keskustellen jotain niin syvällistä, etten edes muista enää mitä se oli. Koska just silloin mikään ei stressannut, pelottanut tai ahdistanut. Just sillä hetkellä kukaan ei pakottanut miettimään tulevaisuutta, elettiin hetkessä. Silloin musta tuntui, että mä kuulun johonkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

15.11.2015

      Mun ei todellakaan pitänyt ihastua tähän tyyppiin, mehän oltiin vaan kavereita. Vai oltiinko edes sitä, ehkä paremminkin tuttuja, jotka silloin tällöin vaihtelivat kuulumisia facebookissa. Kuitenkin jostain mulle itsellenikin käsittämättömästä syystä pääsi käymään niin, että olin yhtäkkiä kaikkia mun raajoja myöten ihastunut. En ihmettele, että niin kävi, sillä keksisin pitkän listan syitä sille, miksi tähän ihmiseen oli niin helppo ihastua. Sitä en ymmärtänyt, miksi juuri sillä hetkellä. Mutta tiedättehän tekin sen elokuvista tutun, jokseenkin kliseisen kaavan: päähahmo havittelee koulun cooleinta tyyppiä, ymmärtää lopulta tuon koulun johtotähden olevan kaikkea muuta kuin mistä oli haaveillut ja tajuaa, että oikeasti hänen elämänsä rakkaus on koko ajan ollut hänen paras ystävänsä. Toisinaan elämä siis menee täsmälleen samoin kuin elokuvissa.
      Voitte vain kuvitella, miten mun lähipiiri suhtautui siihen, että olin lähdössä viikonlopuksi heille tuntemattoman miespuolisen henkilön luo, jonka olin tavannut netissä, ja itsekin nähnyt kasvokkain vain kerran aiemmin. Musta on kiva, että mun sukulaiset välittää ja pitää huolta, mutten voi kieltää etteikö se olisi tuolloin ärsyttänyt, koska mä olin päättänyt lähteä muiden varoituksista huolimatta. Minä nimittäin tiesin, että se poika jonka olin tavannut reilu vuosi takaperin, ei todellakaan olisi aikeissa satuttaa mua. Varmaan sanomattakin selvää, että mä olin oikeassa.

sormukset 4

     En ikinä unohda sitä tunnetta, kun lopulta löysin meidän sopimalle tapaamispaikalle, ja mua odotti siellä niin komea tapaus, että kyllä siinä tämmöinen pikkutyttö meni hiljaiseksi. En ole varmaan koskaan (tai varmasti olen, mutta silloin tuntui tältä) ollut niin hermostunut, eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että tuo komea tapaus kaahasi Helsingin keskustassa sellaista vauhtia, että oksat pois. Etsin nopeasti jotain mistä pitää kiinni siinä vauhdissa, ja toivoin että matka ei olisi turhan pitkä. Radiosta alkoi mun silloinen ihan suosikkikipale, Haloo Helsingin Beibi, jossa lauletaan näin:


 "Jos mä tähän lähden,
mitä en tehnyt muiden tähden, 
niin ole mulle sen arvoinen.
Jos mä tähän lähden,
sua piiloon kätke en,
vaan aion olla silminnähden onnellinen."


     Toi kohta jotenkin osui ja upposi sillä hetkellä, koska se oli kuin suoraa mun ajatuksista. Mä halusin osoittaa kaikille epäilijöille, että tää juttu oli kaiken arvoinen, että mä kyllä tulisin ehjänä kotiin ja kaikki olisi hyvin. Sen jälkeen kun olisin saanut sanottua kaikille "mitäs mä sanoin", niin mä aikoisin olla onnellinen. Ja sitä mä todellakin olin silloin, ja olen ehkä jopa hiukan enemmän nykyään.


                                                     
sormukset 2 sormukset 1

     Me ollaan oltu kohta puolitoista vuotta yhdessä. En voi uskoa, että siitä on niin pitkä aika, kun sanoin ensimmäisen kerran jollekin rakastavani tätä. Se tuntui hyvältä ja oikealta silloin, ja se tuntuu siltä edelleen. Rakkauden kohde on edelleen sama, enkä usko että se tulee muuttumaan. Ja osoituksena siitä meillä on nämä sormukset.
     Joidenkin mielestä tämä on ehkä liian aikaista, kuten itse ainakin epäilin sukulaisten mielestä olevan, ja hermoilin monet kerrat sitä, että miten tähän suhtaudutaan. Mutta meistä aika oli vaan oikea, ja aikuisiahan tässä ollaan. Eikä kukaan ainakaan tähän mennessä ole osoittanut paheksuntaa, tai tullut repimään sormuksia pois meidän sormista, että noin niinkun omasta mielestä meni aika hyvin.

sormukset 3

   Vaikka työrintamalla on edelleen hiljaista, enkä todellakaan tiedä mitä aion tehdä valokuvaajan opintojen jälkeen, niin mulla on silti yksi asia, johon aion panostaa ja jossa aion menestyä. Nimittäin rakkauselämä. En edes tiedä onko mulla koskaan ollut mitään toiveammattia (prinsessan lisäksi tietenkin) tai muuta vastaavaa päämäärää elämässä, mutta pienestä asti olen tiennyt, että haluan olla onnellinen. Joillekin se ei ole yhtä arvokas päämäärä tai saavutus, kuin vaikkapa lääkäriksi lukeminen, mutta mulle se on. Etenkin tällä hetkellä, kun en oikeasti tiedä, mitä tahtoisin tulevaisuudella tehdä. Tästä suhteesta mä olen varma, ja se tuntuu todella hienolta.