Kesäloman viimeisiä tunteja viedään. On taas aika päivitellä sitä, miten nopeasti se kesäloma meni. Mikä onkin ihan totta. Mihin meni reilut kaksi kuukautta? Sen piti olla niin hurjan pitkä aika, mutta noin vaan loma alkaa kääntyä arjeksi ja kesä syksyksi. Mutta mä en halua valittaa siitä. En tiedä onko mulla vaan ollut todella hyvä päivä joka tavalla, mutta mun tekee vaan koko ajan mieli hymyillä ja odotan innolla huomista. Yllä näkyvien kuvien (jotka on muuten otettu viime lauantaina Yyterissä) tunnelma kuvaa kyllä täydellisesti mun fiiliksiä just nyt. Ei tee yhtään mieli panikoida tai repiä hiuksia päästä koulun alkamisen takia. Historiallista.
Tuo rauhallisuus saattaa tosin johtua siitä, että mulla on tulossa todella rento jakso. Tasan kahta ainetta koko lukujärjestyksessä. Ompahan ainakin aikaa lukea syksyn kirjoituksia varten. Tai katsella kotona leffoja ja miettiä vakavasti mitä sieltä jääkaapista seuraavaksi hakisi, heh.
Mun viimeinen lomaviikko on mennyt lähinnä tivolissa asumiseen. Siis oikeasti, tyyppi on 18-vuotias ja pyörii tivolissa aamusta iltaan? Yep, that's me. Ei vaan ole kesää ilman takaisin kimpoavia turvakaaria ja vapaaesityksiä.
Kun nyt mietin jälkeen päin tätä kesää, niin täytyy kerrankin myöntää, että se on ollut hyvä. Olen ehtinyt jaksanut/vaivautunut tekemään monia sellaisia asioita, joita ennen loman alkua suunnittelin. En vaihtaisi pois yhtäkään päivää, en edes yhtä niistä, joina koomasin vaan puhelin kädessä selaten sekunnin välein kaikkia sosiaalisia medioita, joiden sisältö pysyi tottakai samana kaiken aikaa. Ollaan saatu kelejäkin ihan laidasta laitaan. Nyt näillä helteillä tuntuu mahdottomalta uskoa, että mä ihan tosissani vietin juhannusta toppatakki päällä, että tarkeni grillata ulkona.
Nyt tämä tyttö valmistautuu peiton alle kääriytymiseen. Veikkaan ettei aamulla ole enää yhtä hyvät fiilikset kuin nyt, minä kun en ole mikään varsinainen aamuvirkku.
Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.
Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja.
Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan.
Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan.
Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.