Taas kerran melkein hävettää tulla kirjoittamaan tänne mitään, kun en edes halua tietää miten pitkä aika viime kerrasta on kulunut. Tosin taisin joskus sanoakin, että koulun ja kaiken muun menon ohella aikaa blogin kirjoittamiselle jää harmittavan vähän. Toinen harmittava asia on inspiraation puute, joka vaivaa mua edelleen niin tämän blogin kuin valokuvaamisen suhteen. Häpeä upottaa mut maan alle, kun tajuan, että Turkin matkan jälkeen olen tarttunut kameraan vain ottaakseni tämän postauksen selfiet. Enhän mä ole tilivelvollinen kuvaamisestani muuta kuin itselleni, mutta se nimenomaan on ongelman ydin. Mä haluaisin kuvata, mulla on itseluottamusta siihen hommaan ja uskon että voin kehittyä käytännön kautta vielä paljon, mutta ideat on loppu. Pihalla on kylmä ja pimeää, ei sinne huvita mennä. Sisälläkin on kylmä, mutta valot saa sentään päälle. Tosin keinovalon loisteessa kuvaaminen ei paljon mieltä lämmitä. Siispä kamera saa olla rauhassa.
Nyt kun mulla kuitenkin oli aikaa (kummasti näin koeviikon keskellä..) tulla tänne postaamaan, niin päivitetään tässä samalla muutkin kuulumiset, kuin syyt blogihiljaisuuteen.
Koulussa menee ihan mukavasti tällä hetkellä, mikä tarkoittaa lähinnä sitä että hyppytunteja on riittävästi, eikä koulupäivät tunnu aivan ylitsepääsemättömiltä. Samaa ei voi sanoa aamulla heräämisestä, se jos mikä on näin pimeään aikaan työn ja tuskan takana.
Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja henkeen ja vereen jouluihmisenä olen siitä tottakai innoissani. Kaikki joululahjahankinnat, jouluvalot, kynttilät ja joululaulut piristävät ihanasti synkkää arkea, josta entistäkin synkemmän tekee lumettomuus. Autoilun kannalta olen oikeinkin tyytyväinen, että sitä lunta ei ole tullut, mutta valkoinen joulu on aina tunnelmallisempi kuin musta. Toinen harmittava asia on, että myöhästyin joulukalenteriostoksissani niin, että tämä joulukuu täytyy pärjätä ilman jokapäiväistä suklaata. Olen yrittänyt selvitä tuosta tosiasiasta henkisesti ja voiton puolella ollaan jo.
Näin loman kynnyksellä joulu ei ole ainut asia mikä lähestyy. Ennen joululomille pääsemistä on edessä vanhojen tanssit. Kyllä, jostain syystä meidän lukiossa abit tanssivat vanhat ja se tapahtuu helmikuun sijaan puurojuhlan yhteydessä ennen joulua. Älkää kysykö, mä en osaa vastata.
Kävin etsimässä itselleni mekon jo hyvissä ajoin kesäloman alussa, että varmasti löytyisi juuri sellainen mitä olin etsinyt. Niinhän se löytyi, ja mekko roikkuu tällä hetkellä tanssilattialle pääsemistä odotellen henkarissa mun huoneessa. Voitte vaan kuvitella kuinka joudun pitelemään mun sisäistä prinsessaa, etten pukisi mekkoa koko ajan päälleni ihan vain siitä ilosta, että saisin ihastella sitä peilistä.
Ja vaikka se prinsessamekko onkin koko päivän pointti, niin mainitaan nyt sekin, että kyllä ne tanssitkin sujuvat ihan kivasti.
En oikein tiedä olenko ehtimässä kirjoittaa tänne enää ennen joulua, joten tässä vielä pieni läpikäynti mun joulunviettosuunnitelmista. Jouluaatto ja joulupäivä menevät perinteisen kaavan mukaan sukulaisten loistavassa seurassa. Tapaninpäivänä olisi edessä muutaman tunnin ajomatkan jälkeen tutustuminen mun paremman puoliskon joulunviettoperinteisiin. Etelä-Suomen suunnalla taitaa sitten kulua koko loppuloma. Ei siis valittamista, kun saa kotona kaikki villavaatteet päällä värjöttelyn sijaan käpertyä oman kullan kainaloon aina kun on vähänkin kylmä. :-)
Hei vaan kaikille piiiitkästä aikaa! Vihdoin mulla on koulukiireiltäni sen verran aikaa, että ehdin tulla päivittämään tätä kuollutta blogia.
Paljon on ehtinyt tapahtua sinä aikana kun olen ollut täältä poissa, mutta keskitytään nyt lähinnä vaan tähän yhteen tapahtumaan, josta itseasiassa en ole edes tainnut täällä mainita. Lähdin siis viikko ennen syyslomaa Turkkiin mun poikaystävän ja tämän veljen sekä äitipuolen kanssa. Kuten täällä blogissakin olen kertonut, niin olen jo aiemmin käynyt kerran Turkissa. Tällä kertaa paikkana oli kuitenkin Alanyan sijaan Side, joka oli tosi kiva paikka sekin.
Matkalle mukaan lähteminen tuli itselle niin yllättäen, etten onneksi kerinnyt kokea mitään tuskastuttavaa odotusta ja päivien laskemista. Tai no ainahan mä lasken päiviä siihen kun murun kanssa seuraavan kerran nähdään, mutta nimenomaan pidin tätäkin vaan normaalina Espoon reissuna (lukuunottamatta sitä että ajoin sinne ensimmäistä kertaa autolla, hui), koska en vaan osannut sisäistää sitä että olin oikeasti lähdössä ulkomaille. Melkein siinäkään vaiheessa, kun istuttiin jo lentokoneessa.
Meillä oli kyllä tosi kiva matka, paljon hyviä muistoja jäi. Ehdittiin nähdä ja kokea vaikka mitä, ja saatiin nauttia lämmöstä. Paitsi öisin kun ilmastointilaite puhalsi kylmää ilmaa ja mun vierustoveri oli vienyt koko peiton. Ei uskoisi, että niin lämpimässä maassa voi joutua kokemaan sellaista kylmyyttä. Tulipa tuokin todettua mahdolliseksi.
Meillä tuli siinä tosiaan kuukausi seurustelua täyteen poikaystävän kanssa tuolloin lähtöpäivänä. Jo oli aikakin saada postattua näitä kuvia tänne, kun tajusin että huomenna tulee kaksi kuukautta täyteen. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, right?
Laitan lisää kuvia sitä mukaa kun ehdin muokkaamaan ja viettämään aikaa koneella. Se on taas se aika jaksosta, kun pitäisi viettää aikaa koulukirjojen parissa yötä päivää. Kuten aina, aika on jälleen kortilla. Mutta kyllä mä siitä koeviikosta selviän, oon aina ennenkin selvinnyt.
Kuvien osalta pieni kesäinen tuulahdus tänne, koska yllättävää kyllä olen ollut vaihteeksi laiska valokuvaaja.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin paljon tekemistä, että täytyy tosissaan alkaa aikatauluttamaan omaa vapaa-aikaansa? Mulle tuo tunne on tullut harvinaisen tutuksi tässä parin viime viikon aikana. Samoin se turhautumisen tunne, kun et pystykään keskittymään siihen asiaan mitä olet tekemässä. Huonosti nukutut yöt, kun tekemistä on riittänyt iltamyöhään asti. Liika lukeminen, kun pänttäämisen lomassa pidetyillä tauoilla olen lukenut kirjaston kirjoja. Mulle epätavallinen pääkipu on pitänyt seuraa vähän liiankin usein. Tässä kohtaa tulee mieleen, että olisiko pitänyt aloittaa hieman aikaisemmin tuo ylppäreihin lukeminen. Jälkiviisaus, paras viisaus.
Sen lisäksi että olen vihdoin alkanut tosissaan opiskella, niin on täytynyt varata aikaa myös hauskanpitoon ja rentoutumiseen. VR on kuljettanut jo niin monesti, etten pysy enää laskuissa. Oon tutustunut uusiin ihmisiin ja oppinut tuntemaan ennestään tuttuja tyyppejä paremmin. Musiikki on takonut tärykalvoja välillä vähän turhankin kovaa ja mäkkiruoka on maistunut.
Oon aina pitänyt ystäviä arvossa, mutta jotenkin tuntuu, että viime aikoina oon oppinut arvostamaan niitä vielä enemmän. Oon oppinut ymmärtämään, että ehkä mun läheiset ihan todella välittää musta, vaikka joskus tuntuikin siltä kuin olisin aivan yksin. Nyt mä tiedän, että en mä ole. Oli vaan niin vaikeaa ymmärtää, että musta voi joku pitää vaikka olenkin tämmönen kuin olen. Oon saanut rakastua ja olla rakastettu. Jos joku nyt esittäisi tuon niin moneen kertaan kuullun "mitä sulle kuuluu?", niin voisin kaiken rehellisyyden nimissä vastata siihen että "hyvää". Sillä mä en ole vain sopivasti onnellinen. Mä olen onnellisempi kuin koskaan.
En ole ollut laiska pelkästään valokuvaamisen suhteen, vaan myös bloggaajana. Nytkään en tiedä milloin aion kirjoittaa seuraavan kerran, mutta varmaa on että aion sen jossain vaiheessa tehdä. Tykkään tästä hommasta liikaa lopettaakseni, mutta toivottavasti teidän lukijoiden kärsivällisyys kestää pienen taukoilun.
Ja nyt olen taukoillut jo liikaakin lukemisesta, joten palaan historian kirjojen pariin. Kiinnostusprosentti on sama kuin todennäköisyys lottovoittoon.
Saa muuten pitää peukkuja huomisen matikankokeen suhteen. Oksettaa jo nyt.
Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.
Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.
Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.
Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt.