Koti on siellä missä sydän on. Niin laimealta kuin tuo lause osaakin kuulostaa, on siinä kuitenkin sanomaa.
Itse olen kahden kodin ristitulessa. Toisaalla se koti on kokonainen kaupunki ja siellä asuvat ihmiset, toisaalla taas yksi asunto, jota saan asuttaa rakastamani ihmisen kanssa. Hassua, miten yksi rakas ihminen voi saada jonkun paikan tuntumaan kodilta. Vaikka kaikki muu ympärillä on entiseen verrattuna erilaista ja vierasta, saa tuo yksi ihminen silti tehtyä oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. Siitä kiitos hänelle. <3
Olen siinä suhteessa onnekas, että minulla on tuolla toisaalla monta ihmistä, joiden luo olen tervetullut ja joiden luona tunnen oloni kotoisaksi. Luulin, että paikka jota loppuelämäni kutsun the kodiksi, on se sininen talo, jossa niin monta vuotta elämästäni vartuin. Kuitenkaan, en koe enää oloani samaksi siellä. Kun kotiin tultaessa tuntee olonsa vieraaksi ja jännittyneeksi, tuo paikka ei enää ole sitä, mitä se joskus oli. Se on surullista ja haikeaa, mutta onhan mulla kuitenkin todella monta hyvää muistoa matkassani tuolta ajalta. Kun jotain vanhaa jättää taakse, löytää edestään jotain uutta. Tässä tapauksessa uuden sellaisen paikan, jossa voin näyttää niin rumalta ja kotoisalta kuin tahdon, enkä tunne häpeää tai kiusallisuutta siitä.
Toisaalta kaipaan välillä takaisin maaseudulle, ja miksipä en, kun siellä minut ottaisi ilomielin vastaan niin monta läheistä ihmistä. Ei minua täällä pidättelekään kuin yksi ihminen, mutta sen lisäksi minulla on täällä koti. Koti, johon liittyy niin paljon hyviä muistoja. Vaikka ollaan laitettu asuntoa uusiksi eikä tämä ole enää täysin samanlainen kuin silloin alussa, on tämä kuitenkin se paikka, mistä kaikki lähti. Paikka, jossa me vietettiin meidän suhteen alkuajat, ja jonne mä aina kaipasin silloin, kun en täällä ollut. Onhan tämä tietenkin vain asunto, mutta voi niidenkin kanssa syntyä tunnesiteitä. Tuntui lähes pettämiseltä, että edes käytiin katsomassa uutta asuntoa, sillä vaikka uusi koti antaakin aina uusia mahdollisuuksia, en olisi ehkä ollut valmis vielä luopumaan tästä hyvien muistojen täyttämästä nykyisestä kodistamme.
Erityisesti nyt töissä ollessa kodin merkitys on korostunut. En voi sanoin kuvailla, miten tervetullut näky tuo meidän asunnon ovi on joka kerta, kun raahaudun rankan työpäivän jälkeen kotiin. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tietää, että saa ainakin hetken ottaa rennosti ja olla täysin sitä mitä on.
Koti on mulle turvapaikka, jossa voin olla täysin oma itseni. En sano, että teeskentelisin tai esittäisin olevani muuta kuin olen aina kotoa lähtiessäni. Enemmänkin kyse on siitä, että introvertin luonteeni takia en pysty tai uskalla olla vieraampien ihmisten kanssa niin avoin ja kovaääninen persoona, mitä kotioloissa tuttujen ihmisten, etenkin poikaystävän, läsnäollessa olen. Kotona pääsen rauhoittumaan, ja saan tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu sillä hetkellä hyvältä.
Asiakaspalvelutyö vaatii sitä, että iloisen ja positiivisen minän täytyy olla läsnä, vaikka sitten vähän hampaita kiristellen. On ihanaa, kun kotona voin olla vapaasti ja näyttää tunteeni jos siltä tuntuu. Ei tietenkään niin, että kippaan kaikki töissä patoamani negatiiviset tuntemukset poikaystävän niskaan, mutta että voin olla hymyilemättä, sulkeutua ja vaikka itkeä, jos siltä tuntuu. Ilman, että tarvitsee pelätä negatiivistä asiakaspalautetta. Sen sijaan minut otetaan kainaloon ja rakastetaan taas paremmalla tuulelle.
Jokaisella tulisi olla paikka, jota kutsua kodikseen. Paikka, jonne voi aina mennä pelkäämättä arvostelua tai tuomitsemista. Paikka, jossa voi kokea itsensä arvostetuksi ja parhaaksi versioksi itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti