Kuvien osalta pieni kesäinen tuulahdus tänne, koska yllättävää kyllä olen ollut vaihteeksi laiska valokuvaaja.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin paljon tekemistä, että täytyy tosissaan alkaa aikatauluttamaan omaa vapaa-aikaansa? Mulle tuo tunne on tullut harvinaisen tutuksi tässä parin viime viikon aikana. Samoin se turhautumisen tunne, kun et pystykään keskittymään siihen asiaan mitä olet tekemässä. Huonosti nukutut yöt, kun tekemistä on riittänyt iltamyöhään asti. Liika lukeminen, kun pänttäämisen lomassa pidetyillä tauoilla olen lukenut kirjaston kirjoja. Mulle epätavallinen pääkipu on pitänyt seuraa vähän liiankin usein. Tässä kohtaa tulee mieleen, että olisiko pitänyt aloittaa hieman aikaisemmin tuo ylppäreihin lukeminen. Jälkiviisaus, paras viisaus.
Sen lisäksi että olen vihdoin alkanut tosissaan opiskella, niin on täytynyt varata aikaa myös hauskanpitoon ja rentoutumiseen. VR on kuljettanut jo niin monesti, etten pysy enää laskuissa. Oon tutustunut uusiin ihmisiin ja oppinut tuntemaan ennestään tuttuja tyyppejä paremmin. Musiikki on takonut tärykalvoja välillä vähän turhankin kovaa ja mäkkiruoka on maistunut.
Oon aina pitänyt ystäviä arvossa, mutta jotenkin tuntuu, että viime aikoina oon oppinut arvostamaan niitä vielä enemmän. Oon oppinut ymmärtämään, että ehkä mun läheiset ihan todella välittää musta, vaikka joskus tuntuikin siltä kuin olisin aivan yksin. Nyt mä tiedän, että en mä ole. Oli vaan niin vaikeaa ymmärtää, että musta voi joku pitää vaikka olenkin tämmönen kuin olen. Oon saanut rakastua ja olla rakastettu. Jos joku nyt esittäisi tuon niin moneen kertaan kuullun "mitä sulle kuuluu?", niin voisin kaiken rehellisyyden nimissä vastata siihen että "hyvää". Sillä mä en ole vain sopivasti onnellinen. Mä olen onnellisempi kuin koskaan.
En ole ollut laiska pelkästään valokuvaamisen suhteen, vaan myös bloggaajana. Nytkään en tiedä milloin aion kirjoittaa seuraavan kerran, mutta varmaa on että aion sen jossain vaiheessa tehdä. Tykkään tästä hommasta liikaa lopettaakseni, mutta toivottavasti teidän lukijoiden kärsivällisyys kestää pienen taukoilun.
Ja nyt olen taukoillut jo liikaakin lukemisesta, joten palaan historian kirjojen pariin. Kiinnostusprosentti on sama kuin todennäköisyys lottovoittoon.
Saa muuten pitää peukkuja huomisen matikankokeen suhteen. Oksettaa jo nyt.
Vaikka mulla on nykyään aikaa enemmän kuin mitään muuta, niin en ole saanut oikein mitään asioita hoidettua. Esimerkiksi nyt tämä blogi vaikka. Aikaa olisi kyllä, mutta ideat on loppu ja jotenkin se kirjoitusfiilis katoaa aina sillä välin, kun tietokone käynnistyy. Mulla ei ole mitään inspiraatioita kuvaamisen suhteen ja tuntuu, että ei noin yleensäkään ole mitään motivaatiota tehdä muuta kuin maata tuijottaen kaukaisuuteen ja valittaen tylsyydestä. Keskittymiskyky ei riitä oikein mihinkään, kaikki jää kesken ja lopulta päädyn valittamaan tylsyyden lisäksi siitä, että en saa mitään aikaan ja hautaudun lopulta kaaokseen.
Huolimatta siitä, että aamulla kouluun ajaessani saan laittaa autossa lämmöt täysille ja olen jo kaivanut villasukat esiin sukkakopan pohjalta, niin en vieläkään osaa päästää irti kesästä. Näin tekemisen puutteessa sitä ajautuu väistämättä ajattelemaan kaikkia niitä ihania päiviä, kun oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa jos sattui huvittamaan. Kun sai valvoa pitkään ja silti ulkona oli vielä täysin valoisaa, eikä tarvinnut kompastua imurinletkuun pimeässä kun yrittää löytää vessasta tietä takaisin omaan sänkyyn. Jälkeen päin harmittaa, että aloin elää kesää täysillä vasta viimeisten kahden lomaviikon aikana. Joka tapauksessa on mahtavaa, että kun joku kysyy miten mun kesä meni, niin ei tee heti mieli näyttää keskaria ja poistua paikalta muistellen sitä miten tuli maattua kotona reilut kaksi kuukautta. Sen sijaan tuo kysymys saa mielen täyttymään ihanista muistoista ja tulee tunne, että tuli oikeasti tehtyä jotain millä on jotain merkitystä ja mikä vieläkin saa hymyn huulille. Ehkä tämä oli se mun "paras kesä ikinä" ja siksi tuntuu siltä kuin yrittäisi väkisin luopua hyvästä ystävästä.
Koska kuvat ovat mustavalkoisia, niin sitä ei ehkä huomaa, mutta olen totaalisen rakastunut punaiseen huulipunaan. Oon onnellinen huomatessani yhä harvemmin päällepantavaa valitessani tai muuten vaan laittautuessani miettiväni sitä, mitä muut kyseisestä asusta tai hiustyylistä ovat mieltä. Muiden mielipiteistä välittäminen on ollut aina mun heikkous ja etenkin täällä jos näyttää vähänkin massasta poikkeavalta, niin siitä ei saa kuulla mutta voi panna merkille paljonpuhuvia katseenvaihtoja tai kuiskaten käytyjä keskusteluja. Ne ei varmasti tule koskaan loppumaan, mutta musta on kiva jos oon saanut edes jonkun verran mun hataralle pohjalle rakennettua itsetuntoa kasattua kokoon.
Oon viime aikoina kuunnellut musiikkia lähes yötä päivää. Koska musiikki on parasta lääkettä olit sitten iloinen, vihainen, surullinen, ahdistunut, onnellinen tai stressaantunut, niin sittenhän sen pitää antaa soida. Ja sehän soi. Tässä joitakin mun tän hetken lemppareita, joille annan kunnioitusta nostamalla volat kattoon aina kun nämä soi. Se on parasta just nyt.
Viimeiset Ruotsin kuvat olisi tässä. Siirrytään taas suoraan aiheisiin, jotka ei mitenkään liity postauksen kuvitukseen.
Viime viikonloppu oli niin täynnä erilaisia tunnelatauksia, etten ole vielä aivan saanut päätäni selville tuon kaiken jälkeen. Mun viikonloppuun kuului tivolia, auringonpaistetta, ystävän seura, hyvää ja vähän vähemmän hyvää musiikkia ja paljon naurua. Onnistuneet asuvalinnat, auton ratin takana istuminen ja lujaa mutta nuotin vierestä laulaminen kuuluivat myös olennaisena osana mun viikonloppuun. En onnistunut myöskään välttämään silmien umpeen itkemistä Titanicin soundtrackin soidessa taustalla. Yöunet jäivät jostain kumman syystä melko lyhyiksi, mutta luulen että koko viikonlopun avainsana olikin nyt jo vähän vanhentunut massasanonta #yolo.
Mietin kauan että ostanko lipun Miljoona Rockiin, mutta lopulta päätin, että 50€ on liian suuri hinta siitä, että näkisin Popedan lisäksi vain bändejä joita katsellessa ei voi tulla kuin huono olo. Lähdettiin kuitenkin kaverin kanssa alueen ulkopuolelle kuuntelemaan sitä Popedaa ja muutenkin kattelemaan maailman menoa. Eikä kyllä kaduta yhtään, sillä en ole varmaan koskaan kokenut yhtä huikeaa iltaa.
Mä en tiedä mikä siinä illassa teki mut kaikkein onnellisimmaksi. Sekö, että näin ja kuulin taas Popedan. Ehkä se, että sain olla aivan täysillä sitä mitä olen, kun kukaan paikalla olleista ei tulisi seuraavana päivänä muistamaan yhtään mitään. Ainakin se, että ihan oikeasti tunsin itseni sosiaalisesti rohkeaksi ihmiseksi edes tuon yhden illan ja tästä syystä tuli käytyä vieraiden ihmisten kanssa keskusteluja, jotka edelleen saa mut nauramaan. Takuuvarmasti illan kruunasi se, että saatiin kaverin kanssa ihan rauhassa ilman kenenkään muun aiheuttamaa häiriötä katsella Robinia syömässä iltapalaa. Siis niinkun R-O-B-I-N syömässä siinä meidän silmien alla bändiporukkansa kanssa. Seriously, eikö nyt lähennellä jo täydellisyyttä? Jep, ja ylitettiin täydellisyyden raja reilusti seuraavana päivänä Robinin keikalla. Keikan päätteeksi kun vielä mentiin viimeiseksi tunniksi tivoliin, niin mä astuin yli sen onnellisuuden rajan, jolloin kaikki hymyilyttää. Sitten itkettiin.
Nyt koitan sisäistää ajatusta siitä, että koulu on todella alkanut. Vähän vaikeaa se on, kun parhaimpina päivinä koulua on vain yksi tai kaksi tuntia. Mitä ihmettä mä oikein teen kaikella tällä vapaa-ajalla? En ainakaan hyödynnä sitä kirjoituksiin lukemalla. Itseäni mä vaan huijaisin, jos sellaista alkaisin väittää. Ehkä olisi syytä alkaa pohtia aamusta iltaan sitä, että mikä musta tulee isona. Se on vähän kuin miettisi universumin laajuutta, pää siinä vain sekoaa mutta mihinkään lopputulokseen ei koskaan päädytä. Hmm.
Kesäloman viimeisiä tunteja viedään. On taas aika päivitellä sitä, miten nopeasti se kesäloma meni. Mikä onkin ihan totta. Mihin meni reilut kaksi kuukautta? Sen piti olla niin hurjan pitkä aika, mutta noin vaan loma alkaa kääntyä arjeksi ja kesä syksyksi. Mutta mä en halua valittaa siitä. En tiedä onko mulla vaan ollut todella hyvä päivä joka tavalla, mutta mun tekee vaan koko ajan mieli hymyillä ja odotan innolla huomista. Yllä näkyvien kuvien (jotka on muuten otettu viime lauantaina Yyterissä) tunnelma kuvaa kyllä täydellisesti mun fiiliksiä just nyt. Ei tee yhtään mieli panikoida tai repiä hiuksia päästä koulun alkamisen takia. Historiallista.
Tuo rauhallisuus saattaa tosin johtua siitä, että mulla on tulossa todella rento jakso. Tasan kahta ainetta koko lukujärjestyksessä. Ompahan ainakin aikaa lukea syksyn kirjoituksia varten. Tai katsella kotona leffoja ja miettiä vakavasti mitä sieltä jääkaapista seuraavaksi hakisi, heh.
Mun viimeinen lomaviikko on mennyt lähinnä tivolissa asumiseen. Siis oikeasti, tyyppi on 18-vuotias ja pyörii tivolissa aamusta iltaan? Yep, that's me. Ei vaan ole kesää ilman takaisin kimpoavia turvakaaria ja vapaaesityksiä.
Kun nyt mietin jälkeen päin tätä kesää, niin täytyy kerrankin myöntää, että se on ollut hyvä. Olen ehtinyt jaksanut/vaivautunut tekemään monia sellaisia asioita, joita ennen loman alkua suunnittelin. En vaihtaisi pois yhtäkään päivää, en edes yhtä niistä, joina koomasin vaan puhelin kädessä selaten sekunnin välein kaikkia sosiaalisia medioita, joiden sisältö pysyi tottakai samana kaiken aikaa. Ollaan saatu kelejäkin ihan laidasta laitaan. Nyt näillä helteillä tuntuu mahdottomalta uskoa, että mä ihan tosissani vietin juhannusta toppatakki päällä, että tarkeni grillata ulkona.
Nyt tämä tyttö valmistautuu peiton alle kääriytymiseen. Veikkaan ettei aamulla ole enää yhtä hyvät fiilikset kuin nyt, minä kun en ole mikään varsinainen aamuvirkku.
Taas tämmönen kuvaoksennus, naapurimaan maisemia edelleen. Jos ei nyt tuosta reissusta jauheta tällä kertaa sen enempää, kuvat puhukoon puolestaan ja kommenttiboksi on olemassa mahdollisia mieleen juolahtavia kysymyksiä varten.
Sitten asiaan josta oikeasti halusin tulla pikaisesti avautumaan: The fault in our stars. Koska olen muoti-ilmiöiden perässä raahautuja, niin en tietenkään ole vielä päässyt käsiksi kyseiseen kirjaan, mutta en voinut kieltäytyä, kun kaveri ehdotti että mentäisiin katsomaan leffaversio. Ja voi hyvä luoja.
Oli ehkä hyvä, etten ollut lukenut kirjaa, koska monesti mä jään vaan märehtimään sitä miten joku asia oli eri lailla kuin kirjassa tai että jotain mun mielestä todella olennaista oli jätetty kokonaan pois. Nyt näin ei ollut ja pystyin keskittymään täysillä. Niin täysillä, että jotenkin kummasti jo alkutekstit sai silmät kostumaan. Seuraavan kerran teki mieli ulvoa ääneen, kun näin tarinan miespuolisen pääosanesittäjän silmät. Tyydyin vain hymyilemään typerästi ja olin onnellinen, että oli pimeää.
Kun astuin ulos sieltä leffateatterista, en osannut oikein sanoa yhtään mitään. Tai ainakaan siitä ei saanut mitään selvää, kun suusta tuli ulos vaan pelkkää ulinaa. Silmät mulla oli vuotaneet johonkin kyynelten ja ripsivärin mukana, enkä todellakaan tiedä miten sain koottua itseni ja ajettua meidät turvallisesti kotipihaan.
Kenellekään, joka on tuon elokuvan omin silmin nähnyt, ei varmaan ole epäselvää miksi melko varmasti kaikki eilen samassa salissa meidän kanssa istuneet lähtivät sieltä pois silmiään kuivaillen. Tai kaivaten kipeästi nenäliinaa, kuten esimerkiksi minä, joka kaikessa fiksuudessani en ollut ottanut sellaisia mukaan. Leffan tarina itsessään olikin tosi surullinen, mutta sen lisäksi se laittoi miettimään asioita omalle kohdalle. Sellaiselle ihmiselle kuin minä, jonka yksi pahin pelko on syöpään sairastuminen, se vaan lisäsi pelkoa siitä, ettei sitä koskaan tiedä jos yhtenä päivänä mun sisällä kasvaa jotain sinne kuulumatonta. Että jonain päivänä joku ehkä tulee kertomaan mulle, miten paljon aikaa mulla on jäljellä. Että pitkään jatkuvien ja vaativien hoitojenkin jälkeen mikään ei ehkä ole muuttunut ja olen edelleen loppusuoralla tietäen, että kukaan ei enää voi auttaa mua. Odottaen vaan sitä, että kipu jossain vaiheessa päästää mut otteestaan.
Mutta toisaalta, kaikkien niiden kyynelten keskellä, tuo elokuva sai mut nauramaan. Mä en ehkä ole koskaan nauranut niin aidosti elokuvaa katsoessani, en vaikka se olisi ollut komediakin. Ja ehkä se oli elokuvan pointti. Että miten surullinen ihminen ikinä onkaan, miten sairas, rikki ja tietoinen omasta kuolinpäivästään, niin elämästä pitää iloita niin kauan kuin voi. Hymyillä ja nauttia kaikesta, mikä tuottaa pientäkin onnea. Koska loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on? Ei kuolinvuoteella muistella elämässä koettuja sydänsuruja ja masennuksen hetkiä. Vaan niitä onnellisia, rakkaiden ympäröimänä vietettyjä hetkiä. Koska sen ihminen haluaa muistaa. Yhtä paljon kuin toivoo, että hänet muistetaan noista hetkistä, että ne ovat merkinneet yhtä paljon muille. Ehkä me kaikki pelätään sitä vähän? Unohdusta.