Tällä viikolla oon viettänyt kirjastossa aikaa turhautumiseen asti, iloinnut päivittäin siitä, että jouluun on taas yksi päivä vähemmän aikaa, käynyt ottamassa influenssarokotteen ja opiskellut ahkerasti enkkua. Oon pitänyt Hanskin kanssa elokuvaesittelyn luokan edessä ja voisin väittää, että en jännittänyt yhtään. Ellei tärinää, sönkkäämistä ja sydämen turhan raskasta takomista oteta lukuun.
Oon iloinnut lumesta, joka toivon mukaan on nyt pysyvä. Oon yrittänyt mennä joka ilta ajoissa nukkumaan, huonolla menestyksellä. Minkäs minä sille voin, että Suzanne Collins meni kirjottamaan sellasen kirjan, etten pääse nukkumaan, kun jännityksellä vaan luen ja luen kirjaa eteenpäin. Muutamia muitakin kirjoja tuli kirjastosta lainattua ja odotan innolla, että pääsen lukemaan niitä. Kiitokset sille, joka joskus kaikessa viisaudessaan kehitteli sellaisen laitoksen kuin kirjasto. Ilman häntä olisi todennäköisesti jäänyt monta hyvää kirjaa lukematta.
Eilen illalla käytiin Niinan kanssa katsomassa Nälkäpelin kakkososa. Täysin rehellisesti en voi sanoa, että se oli uskomaton, mutta oli se hyvä. En vaan voi sille mitään, että sekä tässä että edellisessä Nälkäpeli-leffassa mulla oli sellainen olo, että se oli pikakelaus kirjan tapahtumista. Sinänsä hassua, ettei mulla ole koskaan esimerkiksi Pottereita katsoessani ollut sellaista fiilistä, vaikka sitähän nekin loppujen lopuksi ovat. Kuitenkin kokemuksena tuo elokuva oli upea, koska olin ensimmäistä kertaa tämän meidän pikkukaupungin uudessa elokuvateatterissa ja onhan se aina eri asia katsoa leffaa isolta kankaalta, kuin kotitelkkarista. Tärisin viimeiset puoli tuntia ihan hillittömästi, en pystynyt edes itkemään kun mä vaan tärisin. Ilmeisesti leffa jonkinlaisen vaikutuksen siis teki, mutten ole vielä osannut päättää, että oliko se vaikutelma hyvä vai ei.
Tänä aamuna heräsin niin hirveään painajaiseen, että harvoin olen nähnyt. Itkin siinä unessa ja se itku jatkui vielä pitkään sen jälkeen kun olin herännyt. Pahinta on, että tuon unen tapahtumat voisivat olla totta milloin vain. Mikään ei ole niin kamalaa kuin menettäminen. Toivon, etten ole alkanut nähdä enneunia.
Jonkin asteista hiljaiseloa taas havaittavissa täällä blogin puolella. Lohduttaudun sillä, että oon monesta muustakin blogista lukenut samanlaisia kertomuksia siitä, kuinka tuo harmaus ja kylmyys nyt ei juurikaan vedä kuvausintoa ulkosalla huippuunsa. Vielä vähemmän sisällä, kun kuvista tulee lähinnä oksettavan keltaoransseja niin ettei voi muuta kuin voida pahoin niitä katsellessa (syy miksi kuvat taas yllättäen ovat mustavalkoisia).
Mä voisin kirjoittaa tänne vaikka joka päivä, mutta kuvia vain ei ole ja tekstipostaukset ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Toinen syy on aika, jota tuntuu olevan koko ajan niukemmin. Mun päivärutiini on sellainen, että aamulla kouluun, sieltä kirjastoon, sitten joskus illalla kotiin. Kotona, koska kovan harkinnan alla olevaa omaa tietokonetta en ole kuitenkaan vielä malttanut hankkia, tietokone on aina varattuna by my little brother, joten postauksen teko on silloin vähän hankalaa. Siis makaan sängyssä koko illan musiikkia kuunnellen ja sitten kun maltan lopettaa makoilun, niin menen nukkumaan.
Vaivihkaa mainostan siis tässä välissä, että oon toivon mukaan vähän aktiivisempi tällä hetkellä instagramissa kuin täällä blogissa, joten jos jotakuta kiinnostaa, niin sieltä mut löytää nimellä tesuuu.
En aio lupailla mitään siitä, koska seuraavan kerran postaan, mutta toivottavasti pian. Aion nyt panostaa (ihan oikeasti tällä kertaa) kouluun ja tähän mennessä se on onnistunutkin kohtuullisen hyvin, ellei matikkaa lasketa mukaan. Mulla on ollut sen aineen kanssa asenneongelma jo kauan, mutta ainakaan vielä se ei ole vaikuttanut kurssinumeroihin. Hyvä niin.
Toinen mihin aion panostaa täysillä on joulunodotus. Mä en rakasta mitään juhlaa niin kuin joulua! Joululaulujen kuuntelun oon alottanut jo kauan sitten ja kännykän Big day lite- sovelluksesta tulee tarkistettua moneen kertaan päivän aikana, että montako päivää vielä on jouluaattoon. Joulu on toivottavasti se asia, jonka suhteen en koskaan kasva aikuiseksi. Sitä odottaa aina samalla tavalla kuin silloin pikkutyttönä, Tonttu Toljantereineen kaikkineen. Onko siellä ruutujen toisella puolella joitain, jotka odottaa jo joulua innolla? :-)
Ja muuten jos jollain on jotain postaustoivomusta tai -ehdotusta, niin niitä saa laittaa tuonne kommenttiboksiin. Iteltä ei tuota inspiraatiota löydy tällä hetkellä liikaa, joten kiva jos jollain on jotain ideoita, mitä voisin tänne blogiin laittaa. :-)
Sattuneesta syystä kaivon pitkästä aikaa Robinin Koodin (tai no tarkemmin sanottuna ylipäätään minkään levyn) mun kaapin kätköistä ja ei vitsi mikä fiilis. Ei vaan ole sen tunteen voittanutta, kun osaa kaikkien biisien sanat ulkoa ja voi kiljua erittäin nuotin vierestä, mutta tunteella biisien mukana. Jos 26.4.2013 päivää ei lasketa mukaan, niin en oo ehkä koskaan käynyt niin hulluuden partaalla kuin perjantaina...
...kun eräs ihanainen ihminen kävi vähän jakelemassa nimmareita Keskisellä. Oikeesti, turhaan toivon ettei kukaan tuttu nähnyt mua siinä tilassa, mutta toivon silti. Mulla oli kamerakin mukana, mutta sen esilleotosta ei ollut puhettakaan. Puhelimella sain otettua tärisevin käsin pari kuvaa, jotka ei oo laadusta kuullutkaan. Oon vieläkin ihan jossain ihmemaassa, hirveen surullinen ja onnellinen yhtäaikaa. Kyllä mä tollasen haluisin kotiin, jos siihen olisi mahdollisuus.♥
Shoppailua syyslomalla Seinäjoella part 2 ja tällä kertaa perheen kanssa, tuotti yllä näkyvää tulosta. Operaatio kaikin puolin täydellisen talvitakin metsästys oli myöskin ohi, kun Seppälässä tulin ulos sovituskopista hurmioitunut ilme naamallani ja astelin pois liikkeestä talvitakinkokoisen ostoskassin kanssa. Täydellisyys, vaikkei sellaista kuulemma olekaan olemassa. Nyt on. Kuva ei kylläkään anna oikeutta tuolle takille, mutta luulempa, että talvemmalla siitä tullaan näkemään kuvia mun päällä. Sitä odotellessa.
Tällä viikolla oon viettänyt laittoman paljon aikaa kirjastossa. Mutta oikeasti, se on varmaan yksi mun lempipaikoista täällä. Ensinnäkin siksi, että rakastan kirjoja ja lukemista, mutta myös siksi, että siellä saa olla jotenkin enemmän oma itsensä kuin muualla täällä. En mä koskaan ajattele siellä ollessani, että mitäköhän joku nyt ajattelee jos teen näin tai istun tässä tuolissa noin. Vähän kuin olisi kotona. Tällaista paikkaa ei tahdo tältä paikkakunnalta löytyä. Tuntuu että minne meneekin, siellä on aina joku, jolla ei ole muuta mietittävää kuin se miten tyhmältä joku näyttää tai kuulostaa.
Voisin harkita jossain vaiheessa postaavani taas jotain muuta kuin ostoksia. Jonkun silmiin saattaa vaikuttaa, että shoppailen paljon, mutta se on valitettava harhaluulo, ottaen huomioon, kuinka harvoin oikeesti pääsen "kunnon" kaupoille. Joskus melkein hävettää, kun on edelleen käytössä joitain samoja vaatteita, kuin mitä yläasteella.
Viime postauksen jälkeen oon ehtinyt yökyläillä Hanskilla pitkästä aikaa koko kaveriporukalla, käydä uimassa, uhmata flunssaa ja kuntoilla, syödä vähän mitä sattuu, shoppailla Seinäjoella kavereiden kanssa, nauttia jälleen kerran Pancho Villan ruuasta, katsella ikkunasta kun ensilumi sataa maahan ja katsoa elokuvan, jonka oon pitkään halunnut nähdä.
On ollut aivan ihanaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja viettää kunnolla aikaa yhdessä. Vaikka aina jossain keskustelujen lomassa joku on saattanutkin huokaista, että "voi että se ja se koulujuttu pitäis vielä tehdä...", niin oon silti saanut rentouduttua nyt lomalla ihan kunnolla. Oli jo varmaan aikakin pitää vähän taukoa stressistä, pian sitä joka tapauksessa saadaan lisää, kun edessä on jälleen yksi koeviikko. Mutta ei nyt puhuta siitä.
En löytänyt Seinäjoelta oikein mitään, vaikka jälleen kerran sovitin ties kuinka montaa vaatekappaletta. Kuitenkin kaikki mitä mukaan lähti, oli sellaista mitä olin etsinytkin. Ihan onnellinen siis olen, vaikka ääni voi muuttua kellossa taas sitten maanantaina, kun on lähdössä kouluun, eikä vaatekaapissa edelleenkään ole mitään päällepantavaa. Vielä vähemmän nyt, kun silloin jokunen aika sitten siivousvimmassa menin taas heittämään kaikki vähälle käytölle jääneet rievut pois.
Oon aivan täysin rakastunut tuohon T-paitaan ja pipoon. Tekis vaan mieli käyttää niitä koko ajan! En oo oikein koskaan tykännyt punaisesta väristä, mutta tuohon paitaan se sopii. Muutenkin kiva pukeutua johonkin vähän erilaiseen, kuin mihin oon tottunut. Vaihtelu virkistää, mutta en aio unohtaa, että pinkki on aina pinkki.
Katoin eilen tuon Henkien kätkemän ja täytyy sanoa, että vaikka en mikään suunnaton mangan ystävä olekaan, niin toi oli hyvä. Täytyy ihailla Miyazakin mielikuvitusta ja luovuutta. Ja pitkäjänteisyyttä! Musta tuskin olisi piirtämään noin pitkää elokuvaa KÄSIN. Ei voi kun hattua nostaa hänelle.